TFO: Suomalaisen musiikin päivä

Tänään juhlitaan Suomalaisen musiikin päivää Sibeliuksen, Ahon, Mielckin ja Rautavaaran teoksilla. Konsertin ohjelman ovat suunnitelleet Turun filharmonisen orkesterin oboisti Jun Saotome, huilun äänenjohtaja Dain Song ja ykkösviulisti Marjaana Holva.

Japanissa kasvanut, vuonna 2013 Suomeen muuttanut Saotome tutustui suomalaiseen musiikkiin juuri Sibeliuksen kautta. ”Kuulen siinä luontoa, synkkyyttä ja avaria maisemia. Se on minulle suomalaisen musiikin ydin.” Koreasta Suomeen muuttanut Song kuulee luonnon myös Rautavaaran musiikissa. ”Rautavaara maalailee avaria maisemia, ja toisinaan hän imitoi myös lintujen laulua huilulla taitavasti.”

”Suomalaisuutta on vaikea määritellä musiikissa”, Holva sanoo. ”Suomessa on tehty ja tehdään edelleen niin monenlaista musiikkia, että suomalaista tyyliä tuskin tarvitsee rajata.”

Ernst Mielckin, Jean Sibeliuksen ja Einojuhani Rautavaaran teoksia yhdistääkin nuoruuden vimma, kun taas Kalevi Ahon kvintetto on hiottua, kansainvälistä kamarimusiikkia. Kokonaisuutena teokset muodostavat monipuolisuuden ylistyksen, jossa suomalaisuus soi leikkimielisenä, rohkeana ja ennakkoluulottomana sekä aavistuksen kansanmusiikillisena.

Viipurissa syntynyt, tuberkuloosiin 21-vuotiaana kuollut Ernst Mielck (1877–1899) kuuluu Suomen säveltaiteen suuriin lupauksiin, Sibeliuksen veroisiin lahjakkuuksiin. Lapsesta asti sairastellut Mielck lähti teini-ikäisenä Berliiniin Max Bruchin luokalle ja nousi välittömästi tämän suosikkioppilaaksi. Lyhyen elämän huipentumana Berliinin filharmonikot soittivat joulukuussa 1898 Mielckin sävellyskonsertin, jossa hän esiintyi pianokonserttonsa solistina. Lisäksi kuultiin dramaattinen alkusoitto op. 9 sekä sinfonia f-mollissa op. 4, ensimmäinen suomalaisen säveltämä sinfonia.

Jousikvintetto F-duurissa op. 3 (1897) kantaesitettiin Helsingissä 20.10.1897 ja kuultiin Turussa kuusi päivää myöhemmin. Neljäosainen, valoa tulviva teos soi keskieurooppalaista romantiikkaa: teemoissa ja niiden käsittelyssä kaikuu Brahmsin vaikutus, ei niinkään suomalaiskansallinen maisemamaalailu. ”Mielck oli minulle lähinnä historian tunneilta tuttu nimi”, Holva tunnustaa. ”Siksi kvintetto oli yllättävä löytö. Mielck korvaa sävellystekniset hiomattomuudet energialla, jossa kuultaa nuoren säveltäjän into.”

Kalevi Aho (s. 1949) on yksi Suomen kansainvälisesti menestyneimmistä säveltäjistä, ja hänen tuotantonsa laajuus hakee vertaistaan: yli 40 konserttoa, 18 sinfoniaa, 5 oopperaa sekä kymmeniä soolo- ja kamarimusiikkiteoksia. Turun filharmonisen orkesterin tilaama puhallinkvintetto nro 1 sai kantaesityksensä vuonna 2006 Aboa Musica -festivaalilla.

Aho on valitellut, kuinka vaikeaa on säveltää puhallinkvintetolle musiikkia, joka soisi tasapainoisesti ja tarvittaessa myös pehmeästi. Kvintetossa hän ratkaisee ongelman antamalla soittimille yhteisiä melodioita ja pitkiä duo-osuuksia; finaaliin tulee avaruutta, kun soittimet siirtyvät lavan ulkopuolelle. ”Ahon kvintetto tuntui itsestään selvältä valinnalta suomalaisen musiikin konserttiin”, Saotome sanoo. ”Teos on erittäin haastava soittajalle. Tahtilajit vaihtuvat jatkuvasti, rytmit ovat epäsäännöllisiä ja varsinkin oboe joutuu kiipeämään todella korkealle”, Song tähdentää.

Teos on neliosainen, mutta kolme ensimmäistä osaa jakautuu kahteen vastakkaiseen puoliskoon: ensimmäinen osa alkaa kiihkeällä agitatolla mutta leppyy laulavaksi, cantando. Toisen osan leikittelevä leggiero vaihtuu särmikkäästi iskeviin rytmeihin. Kolmatta osaa kehystävät marssit, joiden keskellä kuohuu virtuoosinen raivo. Finaalissa soittajat huhuilevat toisiaan kaihoisasti.

Einojuhani Rautavaaran (1928–2016) kaikki neljä jousikvartettoa syntyivät vuosina 1952–1975, ennen hänen suurta tyylimurrostaan. Rautavaara aloitti uusklassikkona ja kääntyi 1960-luvulla muun Euroopan tavoin kohti ankaraa sarjallisuutta. Vanhemmiten hänen sävelkielensä pehmeni hengellisyydellä vuoratuksi lyyrisyydeksi, joka ilmentää unen logiikkaa enkelien ja yksisarvisten maailmassa.

Vain noin 10 minuutin mittainen ensimmäinen jousikvartetto (1952) edustaa varhaisinta mahdollista Rautavaaraa. Sen pelimannihenkinen uusklassismi tavoittelee tarkoituksella rosoista, rustiikkista sointia, joka on silottelematon ja huoleton. ”Tämä on Mielckin tavoin ennakkoluulotonta, railakasta nuoruuden tyyliä”, Holva sanoo. ”Teos on rytmisesti hauska, lyhyt ja ytimekäs – ja istuu viulistin sormiin. Vaikka Rautavaara on täysin erilaista kuin Sibelius, kumpaakin säveltäjää yhdistävät kansanmusiikilliset vaikutteet, jotka paikallistavat musiikin Suomeen.”

Jean Sibelius (1865–1957) oli ensimmäisellä orkesteriteoksellaan, jättimäisellä Kullervo-sinfoniallaan (1892), noussut suomalaisuusliikkeen suurnimeksi. Kullervon jälkihuumassa kapellimestari Robert Kajanus tilasi Sibeliukselta uuden teoksen, josta oli määrä tulla pieni ja helppotajuinen. Sibelius palasi pari vuotta aiemmin kamariyhtyeelle tekemiinsä luonnostelmiin – ja pidensi ja paksunsi niitä roimasti. Tulikin pitkä ja vaikeaselkoinen, dramaturgisesti rönsyilevä ja muusikoidenkin mielestä käsittämätön sävelruno En Saga, Satu (1893). Helsingin orkesteriyhdistyksen soittajat halusivat jo perua esityksen, mutta Kajanuksen käskystä se lopulta soitettiin. Kritiikit olivat penseitä, ja Sibelius päätyi siistimään teosta runsaalla kädellä vielä lähes kymmenen vuotta myöhemmin.

Sibelius ei koskaan paljastanut, minkä sadun musiikki kertoo. Kenties itsenäisyystaistelusta, kalevalaisesta sankaruudesta tai jylhien vaarojen yllä lipuvien pilvien muodostelmista? Vain Sibelius tietää, mitä hän ajatteli säveltäessään: ”Se on psykologisesti kaikkein syvällisimpiä teoksiani. Voisinpa melkein sanoa, että siihen sisältyy koko nuoruuteni. Se on erään sieluntilan ilmaus. Niihin aikoihin, jolloin kirjoitin Sadun, sain kokea paljon järkyttävää. Missään muussa teoksessani en ole paljastanut itseäni niin täysin kuin Sadussa. Kaikki Sadun tulkinnat ovat minulle tietysti jo senkin vuoksi aivan vieraita.” Tässä konsertissa Sadusta kuullaan Jaakko Kuusiston tekemä sovitus kamariyhtyeelle.

Jaani Länsiö