Muistoja Turun konserttitalosta
Kiitos 74 vuodesta, Turun konserttitalo! Turun filharmoninen orkesteri jättää alkusyksystä jäähyväiset 74 vuotta palvelleelle Turun konserttitalolle.
Hyvästellään Turun konserttitalo yhdessä! Kerro muistojasi talosta vuosikymmenten varrelta. Muistoja kerätään orkesterin verkkosivuille ja jaetaan sosiaalisessa mediassa syyskuun ajan.
Iloa, innostusta, uuden odotusta, nostalgiaa, haikeutta, ainutkertaisuuden tuntua ja paljon, paljon muistoja. Juhlasyksyyn mahtuu tunteita.
Hyvästele Turun konserttitalo ja kerro muistosi tästä linkistä.
70-luvulla Hurriganes viihdytti nuoria useasti. Salin penkeillä piti istua, ei saanut seistä, vaksit pitivät siitä huolen, kunnes bändi aloitti ja kansa ryntäsi penkkien yli lavan reunaan vetämään Cisseä ja Albertia farkkujen lahkeista. Hurja meno kesti keikan loppuun asti!
Pääsin koululaisorkesterin kanssa lavalle soittamaan viulua joskus 1970-luvulla. Järkytys oli suuri, kun tuntui kuin soittaisi siellä yksin.
Samoihin aikoihin studiossa tehtiin Luostarivuoren koulun kuoron ja lauluryhmiän äänitys. Se oli hauskaa puuhaa ja taas akustiikka, tai sen puute, yllätti.
Pikkuviulistina kävin kuuntelemassa viulusolistia, jonka nimi on jäänyt unohduksiin. Konsertista vaikuttuneena painelin yksin suoraan solistin huoneen tienoille ja siellä kapealla käytävällä pyysin nimikirjoitusta ja sainkin. Miten iloinen olin! Sen jälkeen konserttitalo on tullut tutuksi CCA:n laulajana jo parinkymmenen vuoden ajalta. Lavalla on hienoa olla mukana tfo:n ammattilaisten kanssa aalloilla liplattaen ja myrskyten. Haikeaa on luopua talosta, mutta kyllä uutta taloakin on upea päästä käyttämään sekä yleisössä että lavalla.
Olen ollut ensimmäisessä konsertissani konserttisalilla noin viikon ikäisenä vauvana. Äitini kertoo usein että lähellä istuvat nielaisivat järkytyksestä nähdessään pienen vauvan konserttiyleisössä peläten pahinta. Musiikki oli kuitenkin heti rauhan paikka pienelle mielelle enkä alkanut kilpailla orkesterin kanssa. Kun kasvoin vähän vanhemmaksi, omat muistotkin näkyy taustapeilissä hieman. Isoveljeni aloitti työt viulistina orkesterissa ja sen myötä orkesterilämpiöstä tuli minullekin tuttu paikka juoksennella käytäviä läpi. Turun kaupunginorkesteri oli merkittävä osa meidän perheen musiikkirikasta elämää. 15-vuotiaana pääsin itse tekemään työharjoittelun orkesterissa ja aikanaan sitten ihan työsuhteeseenkin. Vaikka odotan innolla uutta hienoa musiikkiympäristöä niin kyllähän Turun konserttitalo on ihan merkittävässä osassa omaa tarinaani. Kiitos siitä!
1. Muistan lapsuudessani esiintyneeni yöpuvussa konserttitalon lavalla 🥰. Esitys ehkä oli Turun Naisvoimistelijoiden juttu. 2. Muistoja on myös äänitystilanteista, kun Turun Kansankonservatorion nuorisokuoron levyjä tehtiin. Urho Sipponen toimi kuoron johtajana.
Teininä kävimme kuuntelemassa Paul Oxleys Unitia konserttitalolla. Aikuisena esiinnyimme CCA-kuoron kanssa siellä TFO:n vieraina lukuisia kertoja eri kapellimestarien kanssa. Eräs heinäkuu äänitimme siellä joululevyä Karita Mattilan kanssa: joulukuusi oli tuotu lavalle tunnelman vuoksi. Salissa on vietetty myös kauniita hetkiä konserteissa edesmenneen puolison kanssa. On se rakas paikka.
Ensimmäinen muistoni konserttitalosta ei liity kaupunginorkesteriin. Se liittyy Turun ev.lut. seurakuntien nuorisopuhallinorkesterin esiintymiseen Konserttitalossa. En juurikaan muista yksityiskohtia, mutta se jäi mieleen, että esiintyminen koettiin erityisen merkityksellisenä.
Olen syntynyt 1952 ja 1960-luvun alussa esiinnyimme TuTon voimistelutapahtumassa Konserttitalossa. Olin unohtanut jumppatossuni kotiin ja ohjaajamme luvalla lähin niitä kotoa hakemaan. Muistan että juoksin koko matkan ja ehdin kuin ehdinkin omaan esitykseeni ”Ankkurit ylös”. Monet kerrat kävin myös erilaisissa musiikkiesityksissä tätini kanssa. Hän oli musiikin ystävä ja tartutti minuunkin tuon nautinnon. Viimeisin konserttikäynti oli tänä vuonna Vapun aattona, Pepe Willbergin konsertti. Kiitos.
Oi, muistoja on paljon konserttitalolta.
Tässä muutamia; teini-ikäisenä, vuonna 1980 lensin ison näyteikkunan läpi, kun ihmispaine rikkoi ikkunan. Halusimme kaikki saada viimeisen lipun Pelle Miljoonan konserttiin. Onnistuin saamaan lipun ja kuuntelin konsertin loppuun. Toppatakki meni rikki ja konsertin jälkeen äiti vei päivystykseen; aivotärähdys.
Olen myöhemmin esiintynyt lavalla kuoron kanssa, silloisen Turun kaupungin orkesterin kera.
Konserttitalo on ollut suuri osa elämääni, lukuisat elämykset ja konsertit on koettu siellä.
Ehdin vielä sanomaan kaihosat jäähyväiset konserttitalolle 2.10. Tulee iso ikävä.
Piirpauke – esitys nimeä myöden! Myös minä, 1970-luvulla pieni kuulija, reagoin vastaavasti. Pelästys, hirveä huuto, pikavauhtia lämpiöön äidin kanssa. Taisin saada jäätelön varhaistuneen kotimatkan varrella. Sittemmin olen oppinut käyttäytymään konserttitalossa. Kiitos monipuolisesta ohjelmistosta.
Loimaan kulttuuritoimi vei muutaman kerran kaudessa Turun konserttitalon klassisen musiikin konsertteihin. Oli kiire soittaa että pääsi mukaan, auto oli aina täynnä. Omalta kohdaltani olen onnellinen että sain lukioikäisen poikani innostumaan konserteista Tänä päivänä hän asuu Turussa ja on vuosien kausikorttilainen Kiitos vanha konserttitalo antamistasi elämyksistä.
Ensimmäinen muistoni Turun konserttitalosta on hetki, kun pääsin taiteilija Kylli-tädin kanssa lavalle piirtämään yhdessä. Päivä oli 26.4.1964. Sain Kylli-tädiltä nimikirjoituksen, johon hän nimensä lisäksi piirsi kissan. Tilaisuus myös tv-taltioitiin ja sain esiintymispalkkioksi 8 markkaa. Piirros ja palkkiokuitti ovat edelleen tallella nimikirjoituskirjassani.
Kaikki livekeikat ja yhteiset hetket ja iloinen asiakaspalvelu.
Vuosi 1976, minulla ikää 15 vuotta. Esiintymässä Smokie Englannista ja lämmittelybändinä Alwari Tuohitorvi Tampereelta, molemmat aikansa nousevia suuruuksia. Elämäni ensimmäinen ja ikimuistoinen rock-konsertti. Itse olen kahdesti päässyt samalle lavalle: Simple Rock-yhtyeen kanssa soittamaan Turun Soitannollisen Kerhon vuosijuhlassa ja laulamaan Turun NMKY:n Mieskuoron riveissä. Hyvillä mielin muistan nämä ajat ja Turun Konserttitalon. Älkää hyvät ihmiset ainakaan purkako tätä rakennusta, eiköhän sille jotain käyttöä löydy 🤓
Ensimmäinen muistoni ovat lastenjuhlat 70-luvulta. Vieläkin voin muistaa sen jännityksen ja ilon, jota juhlien odotus aina aiheutti. Ja sen valtavan lapsimäärän! Silloin ei puhuttu yhteisöllisyydestä, mutta sitä se oli. Konserttisali kokosi lapset erilaisista perheistä ja alueilta.
Seuraava muisto on vuodelta 1982 tai 1983 ja Pelle Miljoonan keikka. Ensimmäinen keikkakokemukseni, josta käynnistyi ihan uusi aika elämässäni, jossa rock-musiikilla oli merkittävä rooli. Ja sitten seuraavien vuosikymmenien aikana ihania, merkittäviä ja koskettavia musiikkielämämyksiä, jotka ovat olleet osa omaa elämää niin yksin kuin myös perheen, ystävien ja sukulaisten kanssa.
Ehdottomasti kymppijuhlat (1988 tai 1989)! Hienot tilat lapsille, muistan ”samettikäytävän” eli rampin yläkertaan, josta pääsee saliin. Hieno kokemus lapselle.
Olen ollut sekä vapaa-ajalla että työni kautta useissa konserteissa. Konserttisali on ollut hyvä miljöö konserteille. Konsertit ovat olleet tosi laadukkaita ja monipuolisia ja monenikäisiä kuulijoita huomioivia.
Kapellimestarit ovat olleet ihan huippuja. Filharmoninen orkesteri on ollut tasokas ja muutkin konsertit. Väliaikatarjoilu ja oma kahvila ovat toimineet hyvin! Turun konserttisaliin oli aina kiva tulla. Siellä myös tapasi usein tuttuja, muita musiikin ystäviä. Itsekin olen ollut konserteissa puolison, sukulaisten, ystävien sekä lasten kanssa. Hieman haikealla mielellä olin vielä 4. syyskuuta konsertissa. Samalla myös odotan uutta Fuuga-aikaa!
Olin 11-vuotias, kun katsoin 1959 konserttitalolla Turun Kaupunginteatterin esitystä Charleyn täti. Muistan nauraneeni paljon, mutta revenneeni totaalisesti, kun tätiä näyttelevä Ismo Kallio riisui paitansa ja paljasti miten hän (tai pukusuunnittelija?) oli rakentanut itselleen naisen rinnat: niskan takaa kulkevan narun päihin oli sidottu punaposkiset omenat! Myöhemmin itse näyttelin pääosaa samalla lavalla Turun teinipäivillä Paavo Liskin ohjauksessa esityksessä SURGE – NOUSE YLÖS! joka on Suomen ensimmäisiä tunnettuja näytelmiä vuodelta n. 1640. Edelleen pyydän yleisöltä anteeksi, että myös lauloin.
Sitten yksi suurimpia elämyksiä liittyy Turun Ylioppilaspäivien juhlaan: Ylioppilaiden liki 60-henkinen kuoro marssii pitkässä ja hitaassa rivissä kuorokorokkeille frakeissaan. Kun se on valmis, sen eteen kävelee omassa frakissaan kuoron johtaja M.A.Numminen, jonka teoksen Kuoro esittää: Se laulaa kokonaisuudessaan Vovon Mann nich sprechen kann, darüber muss Mann schweigen! Ja marssii saman tien taas rivissä hitaasti pois. Yleisö hurrasi!
Omat vanhempani laittoivat kihlasormukset sormeen konserttitalon aulassa vuonna 1954. Äitini usein kertoi tästä hetkestä.
Olen itse käynyt useissa konserteissa, enkä koskaan ole ollut pettynyt konsertin jälkeen. Parhaiten on mieleen jäänyt konsertit, joihin olen saapunut yht’äkkiä varaamatta etukäteen lippua. Aina on ollut peruutuspaikkoja. Kiitos menneistä vuosista!
Lapsuudessa oli aina kerran vuodessa jumppaesitykset siel. Valmistuin kokiksi vuonna 1992 ja konserttitalo oli ammattikoulun juhlapaikka. Sit on monet monet konsertit mitä olen ollut katsomassa.
Turun konserttitalo on niin paljon enemmän kuin rakennus. Se on osa elämääni, jääden muistoihin tiellä lapsuudesta aikuisuuteen. Se on tarjonnut mahdollisuuksia tapahtumiin, jotka elävät muistoissani ikuisesti. Konserttitalo on osa turkulaisuuttani forever!
Itsenäisyyspäivän konsertti. Finlandia soi mahtavasti. Laulettiin yhdessä Maamme laulu. Leif Segerstam johti viimeisen kerran. Vedet silmissä ei tullut laulusta oikein mitään.
Elettiin joulukuuta 1976 eli kohta 50v sitten, Dr.Feelgood oli Suomen kiertueella ja piti konsertin Turun konserttitalossa joka oli nuorelle kaverille ihan jees kokemus. Olin silloin lukion ekalla luokalla ja minulla oli musiikki valinnaisaineena. Meidän musiikinope lähetti meidät aina muutaman kerran kuukaudessa konserttitaloon kuuntelemaan orkesterin soittoa partituurit kädessä, eli piti seurata nuoteista miten orkesteri soitti. Dr.Feelgood liittyy asiaan siten, että opettaja oli myös konsertissa ja näki minut. Seuraavalla musiikin tunnilla hän pyysi minua kirjoittamaan aineen millaisen partituurin tekisin Dr.Feelgoodin yhdestä menestyskappaleesta. No minä siitä jähmetyin ja jäänyt muistoksi konserttitalokäynneistä.
Ihania ja unohtumattomia muistoja on paljon, mutta päällimmäisinä mielessä ovat Karita Mattilan konsertit 2013 ja 2023, Jonas Kaufmann 2014, ja Parsifal 2017, jossa upea miehitys. Turun musiikkijuhlilla on aina ollut mukava käydä.
Asuimme Tuureporinkadulla syntyessäni 1945. Äitini oli innostunut musiikin ja teatterin harrastaja ja vei minutkin mukaansa Konserttisaliin jo ollessani pieni. Erityisesti muistan Mustalaisruhtinattaren, joka on ollut mielioperettini lapsuuden ajoista lähtien. Olen nähnyt sen kymmeniä kertoja, eri teattereissa ja maissa, musiikki mukaansa tempoavaa ja kaunista! Kiitos Turun konserttisalille vuosien palveluksesta.
Opiskelijana 1960-luvun lopulla ostin lipun konserttiin, jossa Vladimir Ashkenazy oli pianistina. Istuin ensimmäisellä rivillä ja aivan pianistin kohdalla. Oli upeaa seurata hänen sormityöskentelyään ja eläytymistä. Varsinaiseksi muistoksi jäi hänen kuuluva ja äänekäs hengityksensä tempojen mukaisesti. Sen jälkeen en ole istunut ensimmäisellä rivillä.
Ei kovin filharmoonista, mutta kuitenkin…ensi kosketus konserttitaloon ja sen vinoon lattiaan, oli joskus 60-70 luvun taitteessa. Konserttitalossa oli Venemessut (!). Ei penkkejä, ei soittajia, vain vino lattia, veneitä ja laitureita.
Lukuisat kerrat olen nauttinut katsomon puolella vuosikymmenten aikana niin klassisesta musiikista kuin tanssikoulun esityksistä, mutta mieleenpainuvin muistoni on kun 70-luvun alussa Puolalan yhteislyseon kuoron kanssa lauloimme Urho Sipposen johdolla Heikki Klemetin ”Oi, kallis Suomenmaa”.
Minulla on ollut mahtava etuoikeus saada osallistua Turun kaupungin tarjoamaan, TFO:n Itsenäisyyspäivän konserttiin. Olen tästä valtavan kiitollinen! Juhlavaa! Ja orkesteri tietenkin on pääosassa ja upea!
Olen hyvin usein päässyt seuraamaan ja kuuntelemaan kenraaliharjoituksia. Ovat olleet aina todella mielenkiintoisia.
Lumiukko-konsertissa ihana hyvin nuori laulajatyttö ja rakastettu Lumiukko-piirretty loivat hellyttävän ja jouluisen tunnelman.
Kaikki omat esiintymiset pikkutytöstä aikuiseksi, niin jumpparina kuin valmentajana ovat olleet erityisiä. Pukuhuoneena toimi soittajien huoneet, pimeää käytävää pitkin pääsi lavan takaa lavan toiselle reunalle. Musiikki saa minut liikkumaan.
Mieleen jää monet, monet ihanat sinfoniakonsetit, vanhat kultakauden säveltäjät, jos voi sanoa kuten maalareista ja tietenkin monet eri kapellimestarit puhumattakaan korkeatasoisesta orkesteristamme. Vanhassa konserttitalossa on oma tunnelmansa. Ikävä jää.
60-luvulla olin katsomassa Ohimennen-ohjelman nauhoitusta. Myös Herman’s Hermitsit muistan. Ja me kirkuttiin niin.😁
Ensimmäiset muistot lapsena; Jonna Tervomaan keikka ja aika, jolloin Minttu ja Ville oli suuri hitti. Tämän jälkeen ajansaatossa on muistoja niin Vesa-Matti Loirista kuin Diandran mahtavasta keikasta TFO:n kanssa.
Ehkä kaikista herkimmät muistot syntyivät vasta muutama vuosi sitten, kun lapsenlapseni oli +/- 10-vuotias. Koimme yhdessä mm. Lumiukko-animaation ja TFO:n Open Orchestra -esitykset. Oli hienoa seurata, miten musiikki vei pojan mukanaan ja silmien loiste osoitti tunteen paloa. Omat konserttikokemukseni ’90-luvulta alkaen S-sarjalaisena koostuvat klassisen musiikin konserteista yleensä, mutta yritän pitää kanavat auki myös uudemmalle musiikille, vaikka ihan aina kaikki moderni ei sykähdytä. TFO:n taso ja ilmaisuvoima ovat kuitenkin aina kovaa luokkaa.
Klassinen musiikki on aina kiehtonut minua. Aikoinaan nuorena tyttönä, kun opiskelin LKV-kokeeseen, orkesterin päiväharjoitukset konserttisalissa olivat hyvä rauhallinen paikka syventyä lukemaan. Istuin alhaalla keskellä 7:nnellä rivillä ja olin hyvin keskittynyt lakikirjan tekstiin. Kuulin taustalta äänen ”Kuuluuko sinne?”. Jatkoin kuitenkin lukemista, kunnes ääni toisti saman kysymyksen. Silloin hieman säihkähtäneenä nostin pääni ylös, katsoin ympärilleni salin hämärässä ja vihdoin lavalle: kapellimestari toisti kolmannen kerran kysymyksensä tuijottaen suoraan minuun. Voi sitä noloutta! Puna poskille leviten vastasin ”kuuluu hyvin”. Hän kiitti ja harjoitukset jatkuivat – molemmin puolin.
Lukuisat joulukonsertit vuosikymmenien ajan siivittäneet ajatukset kohti perheen kanssa vietettävää juhlapyhää. Rentoutumisen hetki keskellä jouluvalmistelujen tohinaa.
Olin viime vuonna -02 syntyneen poikani kanssa konsertissa, pidimme molemmat esityksestä. Olen myös saanut itse esiintyä siellä Hessu Uotilan 50v juhlissa 2002. Tunnelma ja akustiikka oli kyllä upeaa. En ollut aiemmin laulanut isossa salissa. Nämä kokemukset jäi lämpimäsi mieleen.
Olen ollut n. 5-vuotias kun kävin balettikoulua, 1950-luvun loppupuolta eletään. Konserttisalissa esitettiin baletti Prinsessa Ruusunen ja me pienet oppilaat olimme pikku ruusuja, vaaleanpunaiset tyllihamoset yllämme ja tylliruusut koristeina. Muistan, kun kävelin tuota ramppia ylös saliin, niin viereeni tuli kävelemään itse Prinsessa Ruusunen kauniissa asussaan. Hän sanoi meidän pikku ruusujen olevan ’niin suloisia” . Mitään muuta tästä tilaisuudesta en muista, mutta nämä kauniin pääosan esittäjän, prinsessan sanat jäi mieleen ja se miten hän huomioi meidät pikkuruusut.
Ensimmäisen kerran olin Renegades yhtyeen konsertissa 60-luvulla.
Sitten paussi, asuin Ruotsissa ym., en Turussa. Palattuani Turkuun 2000-luvulla käynyt useamman kerran, viihdekonserteissa.
Mukavia muistoja joka kerrasta.
Yllätin mieheni Diandran ja TFO:n Bond-konsertilla. En näyttänyt missään vaiheessa hänelle pääsylippuja ja en kertonut mitään koko ohjelmasta, mitä on tulossa. Mutta jo ensisävelistä mieheni nautti konsertista ja kapellimestarin sivuvitsailuista. Oli ihan huippuonnistunut ilta, ihana konsertti <3.
En muista vuosilukua, mutta konserttitalossa esitettiin ehkä Romeo ja Julia??. Esiintyjinä oli Aila Arajuuri ja Ismo Kallio. Olin opiskelija tuolloin, ja oli ensimmäinen kerta kun näin livenä esityksen.
Ensimmäisen kerran olin 7-vuotiaana konserttitalossa sisarieni lakkiaisissa toukokuussa 1955. Istuin vanhempieni kanssa ylhäällä oikealla puolella viimeisellä rivillä ja sali oli aivan täynnä. Muuta en tästä turkulaisten oppikoulujen yhteisestä ylioppilaiden lakituksesta muista. Seuraavat kerrat taisivat olla teatteriin liittyviä, joista erityisesti muistan Kesäyön unelman ja siinä näytelleen Rami Sarmaston, mutta jo kouluaikana aloin käydä myös konserteissa ja eläkkeelle jäätyäni olen käynyt tiiviisti myös avoimissa harjoituksissa, jotka toivottavasti jatkuvat Fuugassa. Konserttitalo on ollut todellinen ”monitoimitalo”, sillä siellä olen ollut mm. Meri kutsuu -messuilla, seurannut yliopiston promootioita ym. tilaisuuksia, toivottavasti talolle löytyy jatkossakin hyvää käyttöä.
Olin noin viisivuotias (1957), kun olimme menossa vanhempieni kanssa konserttitaloon. Siellä oli jotain lapsille tarkoitettua ohjelmaa, jota odotin kovasti.
Seisoimme sisäänkäynnin katoksen alla. Jostain syystä käteni osui kaulalle ja huomasin ison patin kaulassa. Kerroin äidille ja emme menneet sisälle konserttitaloon, vaan lähdimme kotiin. Muistan pettymyksen ja varmaan tirautin itkutkin. Kaulan patista seurasi sairaalareissu.
Myöhemmin tanssin konserttisalissa balettikoulun näytöksessä ja kävin 60-luvulla rock-konserteissa. Pepe Wilberg konsertoi vieläkin upeasti samassa salissa. Haikeudella muistelen mukavia hetkiä Aningaistenkadulla, mutta odotan Fuugaa innolla.
Alkaen vuodesta 1982 TFO on kantaesittänyt 15 teostani, kaikki tässä talossa (oopperoita lukuun ottamatta). Lisäksi tuli monia uusintaesityksiä. Näinä vuosikymmeninä olen havainnut kaksi vastakkaista trendiä: orkesterin koko ja taso ovat kohonneet samalla kun konserttitalo, joka aikoinaan oli Suomen parhaita, on teknisesti ja akustisesti jäänyt jälkeen. Mutta hyviä muistoja riittää.
-Säveltäjä Mikko Heiniö
Tullessani TFO-palvelukseen 1969 syksyllä oli upea konserttisali niitä parhaita sen ajan suomalaisia konserttisaleja. Estradilla oli voimistelukilpailuja-nyrkkeilyotteluita- koska sali oli samalla Ammattikoulun juhlasali, monessa käytössä ja ensimmäisessä kerroksessa YLE-Turun toimisto-studio, jossa 1950-luvun lopulla äänitettiin mm. SOINTU-äänilevyjä!
1. Muisti on Sibeliuksen konsertti, edessäni istui keramiikkataitelija Sibeliuksen tytär, muistossa on että näin pitää kuunnella oman isän musiikkia. 2. Nuori kapellimestari Panula vieraili Turussa.
Hei,kävin paljon kevyenmusiikin konserteissa 1960 luvulla ja erään kerran tuli todellinen yllätys kun lavalle marsi Naantalin jäänsäkijän henkilökunta laulamaan ”Kaikki joukolla jäätä särkemään….. ja henkilökuntaan kuului muös isäni Viljo Kyyrö, komeasti lauloivat ja oli todella mieluinen yllätys.
Uudenvuoden aattona 1972 esitettiin ”My fair lady” Elizana Katri Helena ja Higginsinä Lasse Mårtensson. Olipa elämys ja esitys oli niin suosittu, että meidänkin paikat olivat oikean puolen ylärappusilla – pääasia että saimme liput, ja mahtava esitys oli (pääsin tämän kertomaan myös Katri Helenalle hänen 60-v konsertissaan 2023 kun hän konsertin jälkeen tuli yleisöä tapaamaan)
Samaa kaavaa olen noudattanut tähän kevääseen asti, eli kevyttä musiikkia tänä vuonna mm. ”Malmstenia…,Sohon Torwet ja Primavera sekä elokuva ”Kultakuume” oli mahtava kokemus muut eivät ole sopineet aikatauluihin on ollut päällekkäisyyksiä valitettavasti.
Varhaisin muisto on joskus -70 luvulta kun Kirka konsertoi Turun konserttitalossa. Oli se silloiselle teinitytölle elämys. Muistan kun tytöt roikkuivat lavan reunalla. Itse olin tätä ihmetystä ja komistusta kauempaa katsomassa =) Ja ”Hetki lyö”…
Konserttitalon toisessa siivessä oli YLE, Yleisradion Varsinais-Suomen studio ja toimisto. Kävin siellä usein isosisäni Julius Finnbergin kanssa, joka pitkään johti sitä. Siellä nauhoitettiin Markus-sedän tunti, siellä pidettiin koesoittoja, tuotettiin paikallisia uutisia ja mm. Joulurauhan julistus. Juhlallista sinne oli aina ”sellaisena kymmenvuotiaana tyttönä” mennä ja seurata äänityksiä tai isoisän asioiden hoitoa.
Oli nuoren teinin elämää mullistava kokemus, kun pääsin vuonna 1975 elämäni ensimmäiseen rock-konserttiin. Bändin nimi oli Mud ja olin siis fani. Korvat soivat jälkeenpäin monta päivää.
Lukuisissa hienoissa konserteissa tullut käytyä vuosien varrella. Lisäksi käyty katsomassa oman tyttären tanssiesityksiä ja itse pikkutyttönä 1970-luvulla olin lavalla esiintymässä Lahjan Tyttöjen näytöksissä.
Lapsille talon lumoavin asia hienojen esitysten lisäksi on se mahtava luiska kerrosten välillä. Mielikuvitus virittyy jo ennen ensimmäistäkään nuottia, miettiessä miten pikkuautot ynnä muut rullaisivat alas.
Aikuisemmalla iällä erityisen mieliinpainuva oli eräs pelimusiikkikonsertti, jossa salillinen innostuneita faneja hihkui kappaleiden välissä ja aikana. Orkesteria yleisön pidäkkeetön riemu hymyilytti ja nauratti. Tilanteessa oli hyvin välitön tuntu.
Hieno talo – itselläni pelkkiä mukavia muistoja viideltä vuosikymmeneltä.
Valitsin Turun opiskelupaikakseni, koska täällä oli konserttisali ja tarjolla klassista musiikkia. Ellei olisi ollut niin muualle. Monet treffit olen siellä aloitellut. Joskus on harmittanut kun yleisöä ei ole ollut, vaikka esitys ja esiintyjä olisivat sen ansainneet. Nykyään näyttäisi olevan toisin. Salia voi tulla ikäväkin.
I remember vividly playing in the concert hall as a guest soloist with the Finnish Navy Band. Not sure of the exact year, but around 1995. I played Dennis Wright’s Cornet Concerto. Wonderful experience!
Kymppisynttäreitä, kaikille kyseisenä vuonna 10 vuotta täyttäville, vietettiin Turun konserttitalossa 1990-luvulla. Oli ihmeellistä pienelle lapselle päästä konserttitaloon, itse esityksestä en muista mitään, mutta miljöö lapsen näkökulmasta on jäänyt lähtemättömästi mieleen.
Olen syntynyt vuonna 1957 ja joskus -60 luvun alussa tulimme koko perheen voimin Salosta katsomaan Konserttitalolle ”Nalle Puh” -esitystä.
Lavan vasemmassa reunassa oli iso karhu.
Olen esiintynyt lavalla kun Varsinais-Suomen Partiopiiri täytti 50 vuotta ja sain olla mukana historiikkiosiossa. Isolla lavalla olo jännitti.
Myöhemmin selvisi, että 50-vuotisjuhlissa vietettiin vääränä vuonna. Muitakin partiolaisia taisi jännittää…
Muistan myöskin yhdessä TFO:n konsertissa konserttimestarin (nainen) viulunkieli pamahti katki kesken soiton. Hän oli tilanteesta aivan kauhuissaan, mutta takana istuva viulisti antoi heti viulunsa hänelle ja konserttimestari jatkoi heti soittoa. Viulunsa antanut viulisti korjasi ja viritti viulun ja liittyi kappaleeseen vielä tosi nopeasti. Silloin ajattelin, että vahva Talvisodanhenki elää noissa ammattimuusikoissa niin vahvasti, että kaveria ei koskaan jätetä❤️
Olen nyt lähes 60v nainen. Ja kun olin n.10 vuotias, isoisäni Veikko oli konserttitalossa vahtimestarina. Pääsimme välillä isoisän mukana viettämään aikaa konserttitaloon, kun isoisä oli työssä. Aika konserttitalossa oli jännittävää aikaa.
TFO:n konserttiin lähteminen oli minulle pitkään jonkinlainen kynnyskysymys – se tuntui liian juhlalliselta ja formaalilta, eikä omassa piirissäni ole juuri ihmisiä, jotka innostuvat Saint-Saënsista, Šostakovitšista tai Ravelista. Onneksi uskaltauduin paikalle, sillä tämä kynnys oli kokonaan oman pääni sisällä. Ensimmäisen vierailun jälkeen konserttitalosta ja TFO:n konserteista on tullut minulle tärkeä paikka ja muistoja löytyy useita. Keväällä olin katsomassa pääsiäiskonserttia, ja kun Mozartin Requiemin Lacrimosa-osa nousi korkeuksiin kuoroineen, jouduin haukkomaan henkeä ja tuntui siltä kuin olisin vajonnut tuolin syövereihin konserttitalon seinien pyöriessä ympärillä. En ole ikinä kokenut mitään vastaavaa. Hieman toisenlainen, koominenkin muisto on, kun olin katsomassa Lumiukko-joulukonserttia ja yritin epäonnistuneesti pidätellä itkua – siellä sitten minä kolmekymppinen mies istuin hämärässä yksinäni nyyhkimässä viiden tuntemattoman pikkupojan välissä. Uuden konserttitalon näkemistä odotan innolla ja uskon, että uusia, vähintäänkin yhtä mieleenpainuvia kokemuksia syntyy siellä moninkertaisesti!
1970-luvun alun lapselle on jäänyt mieleen lapsille suunnatut tapahtumat. Ei niinkään mitä, mutta lapsen riemuinen olo aina, kun tämän ajan jälkeen on astunut konserttitaloon. 80-luvulla koululaiskonsertit, liikuntaesitykset ja tärkeimpänä oman orkesterin esitykset ja levytaltiointipäivät. Muisto lämpiön tiloista ja kuulumista johonkin suurempaan kokonaisuuteen.
Muistan 50 luvulla äidin kanssa käytyjä teatterinäytöksiä katsomassa, olin alle kouluikäinen. 60-luvulla konserteissa. Myöhemmin oopperaa ja sinfoniakonsertteja. Ja mahtavia solistikonsertteja. Ikävä tulee mutta onhan paljon muistoja.
”Veneet vesillä” näyttelyissä tuli useamman kerran myös vierailtua.
Samoin lasten kanssa on käyty katsomassa ”Mörköooppera” joka oli tosi hyvä sekä ”Tirlittan” mutta se oli niin ”tylsä” että lapsi halusi kesken pois. Monet Uudenvuoden aaton ”Aulis Kotaviita” ym. konsertit.
Mieleenpainuvin tapahtuma oli, kun siellä oli Vesi Visko tapahtuma kauppiaille, joskus 50-60-luvun vaihteessa, en muista tarkkaan. Nyt on monissa hienoissa konserteissa oltu.
Oi mitä muistoja! Ihan ekat muistoni liittyvät konserttitalon pitkään luiskaan. Siitä oli pikkutyttönä ihan pakko juosta alas!
Koulun kanssa pääsin yläasteikäisenä Pave Maijasen konserttiin koulupäivän aikana. Siskoni oli niin kateellinen, kun heidän luokkansa ei päässyt.
Isälläni oli konsertteihin kausikortti vuosikymmenten ajan. Joka toinen torstai hän lähti pukuun pukeutuneena ja partavedeltä tuoksuen konserttitaloon. Ymmärsin miten hieno elämys sinfoniaorkesterin konsertti on. Viime vuosina olen käynyt mm. konserttitalon kulissien takana kierroksella ja Amadeus elokuvakonsertissa. Konserttitaloa tulee ikävä!
Arvoisa vastaanottaja. Kävin Aninkaisten Ammattikoulua v. 1959-1960. Oli Ammattikoulun Joulujuhla v. -59. Konserttisali täyttyi oppilaista. Sain kunnian olla oppilaitten puolesta ohjelmien kuuluttajana. Verhon takaa lavalle kuuluttamaan seuraavasta ohjelmasta. Kaikki onnistui hienosti! Kaikkien näiden vuosikymmenien aikana kun olen Konsertisalissa käynyt muistot aina palaa kun istun salissa. Siellä kuulutin! Oi niitä aikoja ja kuluneita vuosikymmeniä.
Muistoni konserttitalosta sijoittuu v.1962. Kävin kansakoulua viimeistä vuotta ja olin silloin 13v. Meillä oli koulussa laulunopettaja Hemmo Kivilaakso. Hänen johdolla saimme opiskella Turun ensimmäistä lapsioopperaa jonka nimi oli Kukkaro. Minut valittiin esittämään kedon kukkasia ja esitin ruusua parin muun tytön kanssa. Meillä oli kovat harjoitukset, olihan lapsiooppera tarkoitus esittää Turun konserttisalissa. Kun ensi-ilta koitti, olimme hyvin jännittyneitä kun saimme esittää niin suurelle yleisölle. Ooppera esitettiin kaksi kertaa täydelle salille ja saimme kovasti kehuja.
Muistoni konserttitalosta sijoittuu v.1962. Kävin kansakoulua viimeistä vuotta ja olin silloin 13v. Meillä oli koulussa laulunopettaja Hemmo Kivilaakso. Hänen johdolla saimme opiskella Turun ensimmäistä lapsioopperaa jonka nimi oli Kukkaro. Minut valittiin esittämään kedon kukkasia ja esitin ruusua parin muun tytön kanssa. Meillä oli kovat harjoitukset, olihan lapsiooppera tarkoitus esittää Turun konserttisalissa. Kun ensi-ilta koitti, olimme hyvin jännittyneitä kun saimme esittää niin suurelle yleisölle. Ooppera esitettiin kaksi kertaa täydelle salille ja saimme kovasti kehuja. Hyviä muistoja on vaikka kuinka paljon mutta heti tuli mieleen v. 1999 kiertävän Italialaisen oopperaseureen Rigoletto. Se oli niin ihana, vaikka tenorilla ei ehkä ollut suuren naissankarin habitus. 😉 Myös Pertti Pekkasen johtama Verdi-gaala v. 2004, jossa solistina oli Jaakko Ryhänen oli aivan ihana. Eikä tietenkään voi olla mainitsematta suuria tähtiä, joita meillä on ollut kunnia kuulla pienessä Turussa: Jonas Kaufmann, Elina Garanca, Sonya Yoncheva, Thomas Hampson, Juan Diego Flórez, Pretty Yende, Lise Davidsen, Joyce DiDonato!! Suurkiitokset!!
Olin muistaakseni noin 10 tai 11 vuotta vanha 50-luvun puolivälissä, kun pääsimme vuotta nuoremman siskoni ja äidin kanssa ensimmäisen kerran Turun konserttitaloon, mutta ei konserttiin vaan teatteriin, koska Turun Kaupunginteatteri oli palanut tulipalossa. Se oli myös ensimmäinen kerta teatterissa. Näytelmänä oli Maria Stuart ja se oli vaikuttava, kiinnostuin myös heti historiasta.
Nelilapsisen perheen elämään eivät silloin kuuluneet teatterissa käynnit, varsinkin kun äiti oli kotiäiti eikä rahaa ollut ylimääräisiin menoihin. Maria Stuartin näkeminenkin onnistui vain äidin saamilla vapaalipuilla Osuuskaupan asiakkaille. Tähän muistoon liittyy vielä ensimmäinen kerta, kun äiti auttoi meitä käyttämään sinistä ripsiväriä epämääräisestä ripsivärikakusta, jota kostutettiin syljellä ja sitten tökittiin pienellä harjalla ripsiin. Pukeuduimme tietysti myös parhaimpiin vaatteisiimme!
Turkuun muuttaneena varhaisimpia konserttimuistojani lienee Vappukonsertti 45 vuoden takaa: solistina oli Karita Mattila, joka oli vastikään voittanut Lappeenrannan Laulukilpailut.
Tultiin Tampereelta 18-vuotiaita autolla juuri kortin saaneena Rod Stewartin keikalle. Eipä ollut konserttia, Rodilla oli este, en muista oliko jotain syytä mutta mentiin sitten yo kylään ja hauskaa oli. Tämä tapahtui joskus 70-luvun puolessa välissä. Sittemmin olen Tampereelta!😁 asti käynyt kuuntelemassa Filharmoniaa monta kertaa ja Fuugassa jatkan.
Yksi mieleenpainuvimmista muistoista oli Sjatoslav Richterin yli kolmekymmentä vuotta sitten pitämä resitaali Turun Musiikkijuhlilla. Odotukseni olivat suuret kaiken hänestä lukemani ja levyiltä kuulemani perusteella. Olin kuullut, että hän on vanhemmiten hieman eksentrinen, mutta hieman hämmästytti se, että sali pimennettiin niin, että valaistusta antoi vain pieni jalkalamppu kohdevalaisimena. Ja kun hän hauraan oloisen saapui lavalle, syntyi erityinen liikkuva varjo salin takaseinälle. Hän soitti muistaakseni ainakin Edvard Griegin lyhyitä pianokappaleita, mutta sillä tunteella, että tunsin olevani melkein hurmiossa. Ja tunsin olleeni mukana jossakin elämää suuremmassa tapahtumassa tuona iltana.
Atso Almilan johtamat konsertit olivat aivan parhaita. Niihin pukeuduttiin teeman mukaisesti, milloin kauhumusiikki, Harry Potter, pelimusiikki, fantasiamusiikki… Oli ihana kuulla itselle tuttuja kappaleita ja orkesterilla oli mukavasti huumoria mukana esityksessä.