Muistoja Turun konserttitalosta
Kiitos 74 vuodesta, Turun konserttitalo! Turun filharmoninen orkesteri jättää alkusyksystä jäähyväiset 74 vuotta palvelleelle Turun konserttitalolle.
Hyvästellään Turun konserttitalo yhdessä! Kerro muistojasi talosta vuosikymmenten varrelta. Muistoja kerätään orkesterin verkkosivuille ja jaetaan sosiaalisessa mediassa syyskuun ajan.
Iloa, innostusta, uuden odotusta, nostalgiaa, haikeutta, ainutkertaisuuden tuntua ja paljon, paljon muistoja. Juhlasyksyyn mahtuu tunteita.
Hyvästele Turun konserttitalo ja kerro muistosi tästä linkistä.
70-luvulla Hurriganes viihdytti nuoria useasti. Salin penkeillä piti istua, ei saanut seistä, vaksit pitivät siitä huolen, kunnes bändi aloitti ja kansa ryntäsi penkkien yli lavan reunaan vetämään Cisseä ja Albertia farkkujen lahkeista. Hurja meno kesti keikan loppuun asti!
Pääsin koululaisorkesterin kanssa lavalle soittamaan viulua joskus 1970-luvulla. Järkytys oli suuri, kun tuntui kuin soittaisi siellä yksin.
Samoihin aikoihin studiossa tehtiin Luostarivuoren koulun kuoron ja lauluryhmiän äänitys. Se oli hauskaa puuhaa ja taas akustiikka, tai sen puute, yllätti.
Pikkuviulistina kävin kuuntelemassa viulusolistia, jonka nimi on jäänyt unohduksiin. Konsertista vaikuttuneena painelin yksin suoraan solistin huoneen tienoille ja siellä kapealla käytävällä pyysin nimikirjoitusta ja sainkin. Miten iloinen olin! Sen jälkeen konserttitalo on tullut tutuksi CCA:n laulajana jo parinkymmenen vuoden ajalta. Lavalla on hienoa olla mukana tfo:n ammattilaisten kanssa aalloilla liplattaen ja myrskyten. Haikeaa on luopua talosta, mutta kyllä uutta taloakin on upea päästä käyttämään sekä yleisössä että lavalla.
Olen ollut ensimmäisessä konsertissani konserttisalilla noin viikon ikäisenä vauvana. Äitini kertoo usein että lähellä istuvat nielaisivat järkytyksestä nähdessään pienen vauvan konserttiyleisössä peläten pahinta. Musiikki oli kuitenkin heti rauhan paikka pienelle mielelle enkä alkanut kilpailla orkesterin kanssa. Kun kasvoin vähän vanhemmaksi, omat muistotkin näkyy taustapeilissä hieman. Isoveljeni aloitti työt viulistina orkesterissa ja sen myötä orkesterilämpiöstä tuli minullekin tuttu paikka juoksennella käytäviä läpi. Turun kaupunginorkesteri oli merkittävä osa meidän perheen musiikkirikasta elämää. 15-vuotiaana pääsin itse tekemään työharjoittelun orkesterissa ja aikanaan sitten ihan työsuhteeseenkin. Vaikka odotan innolla uutta hienoa musiikkiympäristöä niin kyllähän Turun konserttitalo on ihan merkittävässä osassa omaa tarinaani. Kiitos siitä!
1. Muistan lapsuudessani esiintyneeni yöpuvussa konserttitalon lavalla 🥰. Esitys ehkä oli Turun Naisvoimistelijoiden juttu. 2. Muistoja on myös äänitystilanteista, kun Turun Kansankonservatorion nuorisokuoron levyjä tehtiin. Urho Sipponen toimi kuoron johtajana.
Teininä kävimme kuuntelemassa Paul Oxleys Unitia konserttitalolla. Aikuisena esiinnyimme CCA-kuoron kanssa siellä TFO:n vieraina lukuisia kertoja eri kapellimestarien kanssa. Eräs heinäkuu äänitimme siellä joululevyä Karita Mattilan kanssa: joulukuusi oli tuotu lavalle tunnelman vuoksi. Salissa on vietetty myös kauniita hetkiä konserteissa edesmenneen puolison kanssa. On se rakas paikka.
Ensimmäinen muistoni konserttitalosta ei liity kaupunginorkesteriin. Se liittyy Turun ev.lut. seurakuntien nuorisopuhallinorkesterin esiintymiseen Konserttitalossa. En juurikaan muista yksityiskohtia, mutta se jäi mieleen, että esiintyminen koettiin erityisen merkityksellisenä.
Olen syntynyt 1952 ja 1960-luvun alussa esiinnyimme TuTon voimistelutapahtumassa Konserttitalossa. Olin unohtanut jumppatossuni kotiin ja ohjaajamme luvalla lähin niitä kotoa hakemaan. Muistan että juoksin koko matkan ja ehdin kuin ehdinkin omaan esitykseeni ”Ankkurit ylös”. Monet kerrat kävin myös erilaisissa musiikkiesityksissä tätini kanssa. Hän oli musiikin ystävä ja tartutti minuunkin tuon nautinnon. Viimeisin konserttikäynti oli tänä vuonna Vapun aattona, Pepe Willbergin konsertti. Kiitos.
Oi, muistoja on paljon konserttitalolta.
Tässä muutamia; teini-ikäisenä, vuonna 1980 lensin ison näyteikkunan läpi, kun ihmispaine rikkoi ikkunan. Halusimme kaikki saada viimeisen lipun Pelle Miljoonan konserttiin. Onnistuin saamaan lipun ja kuuntelin konsertin loppuun. Toppatakki meni rikki ja konsertin jälkeen äiti vei päivystykseen; aivotärähdys.
Olen myöhemmin esiintynyt lavalla kuoron kanssa, silloisen Turun kaupungin orkesterin kera.
Konserttitalo on ollut suuri osa elämääni, lukuisat elämykset ja konsertit on koettu siellä.
Ehdin vielä sanomaan kaihosat jäähyväiset konserttitalolle 2.10. Tulee iso ikävä.
Piirpauke – esitys nimeä myöden! Myös minä, 1970-luvulla pieni kuulija, reagoin vastaavasti. Pelästys, hirveä huuto, pikavauhtia lämpiöön äidin kanssa. Taisin saada jäätelön varhaistuneen kotimatkan varrella. Sittemmin olen oppinut käyttäytymään konserttitalossa. Kiitos monipuolisesta ohjelmistosta.
Loimaan kulttuuritoimi vei muutaman kerran kaudessa Turun konserttitalon klassisen musiikin konsertteihin. Oli kiire soittaa että pääsi mukaan, auto oli aina täynnä. Omalta kohdaltani olen onnellinen että sain lukioikäisen poikani innostumaan konserteista Tänä päivänä hän asuu Turussa ja on vuosien kausikorttilainen Kiitos vanha konserttitalo antamistasi elämyksistä.
Ensimmäinen muistoni Turun konserttitalosta on hetki, kun pääsin taiteilija Kylli-tädin kanssa lavalle piirtämään yhdessä. Päivä oli 26.4.1964. Sain Kylli-tädiltä nimikirjoituksen, johon hän nimensä lisäksi piirsi kissan. Tilaisuus myös tv-taltioitiin ja sain esiintymispalkkioksi 8 markkaa. Piirros ja palkkiokuitti ovat edelleen tallella nimikirjoituskirjassani.
Kaikki livekeikat ja yhteiset hetket ja iloinen asiakaspalvelu.
Vuosi 1976, minulla ikää 15 vuotta. Esiintymässä Smokie Englannista ja lämmittelybändinä Alwari Tuohitorvi Tampereelta, molemmat aikansa nousevia suuruuksia. Elämäni ensimmäinen ja ikimuistoinen rock-konsertti. Itse olen kahdesti päässyt samalle lavalle: Simple Rock-yhtyeen kanssa soittamaan Turun Soitannollisen Kerhon vuosijuhlassa ja laulamaan Turun NMKY:n Mieskuoron riveissä. Hyvillä mielin muistan nämä ajat ja Turun Konserttitalon. Älkää hyvät ihmiset ainakaan purkako tätä rakennusta, eiköhän sille jotain käyttöä löydy 🤓
Ensimmäinen muistoni ovat lastenjuhlat 70-luvulta. Vieläkin voin muistaa sen jännityksen ja ilon, jota juhlien odotus aina aiheutti. Ja sen valtavan lapsimäärän! Silloin ei puhuttu yhteisöllisyydestä, mutta sitä se oli. Konserttisali kokosi lapset erilaisista perheistä ja alueilta.
Seuraava muisto on vuodelta 1982 tai 1983 ja Pelle Miljoonan keikka. Ensimmäinen keikkakokemukseni, josta käynnistyi ihan uusi aika elämässäni, jossa rock-musiikilla oli merkittävä rooli. Ja sitten seuraavien vuosikymmenien aikana ihania, merkittäviä ja koskettavia musiikkielämämyksiä, jotka ovat olleet osa omaa elämää niin yksin kuin myös perheen, ystävien ja sukulaisten kanssa.
Ehdottomasti kymppijuhlat (1988 tai 1989)! Hienot tilat lapsille, muistan ”samettikäytävän” eli rampin yläkertaan, josta pääsee saliin. Hieno kokemus lapselle.
Olen ollut sekä vapaa-ajalla että työni kautta useissa konserteissa. Konserttisali on ollut hyvä miljöö konserteille. Konsertit ovat olleet tosi laadukkaita ja monipuolisia ja monenikäisiä kuulijoita huomioivia.
Kapellimestarit ovat olleet ihan huippuja. Filharmoninen orkesteri on ollut tasokas ja muutkin konsertit. Väliaikatarjoilu ja oma kahvila ovat toimineet hyvin! Turun konserttisaliin oli aina kiva tulla. Siellä myös tapasi usein tuttuja, muita musiikin ystäviä. Itsekin olen ollut konserteissa puolison, sukulaisten, ystävien sekä lasten kanssa. Hieman haikealla mielellä olin vielä 4. syyskuuta konsertissa. Samalla myös odotan uutta Fuuga-aikaa!
Olin 11-vuotias, kun katsoin 1959 konserttitalolla Turun Kaupunginteatterin esitystä Charleyn täti. Muistan nauraneeni paljon, mutta revenneeni totaalisesti, kun tätiä näyttelevä Ismo Kallio riisui paitansa ja paljasti miten hän (tai pukusuunnittelija?) oli rakentanut itselleen naisen rinnat: niskan takaa kulkevan narun päihin oli sidottu punaposkiset omenat! Myöhemmin itse näyttelin pääosaa samalla lavalla Turun teinipäivillä Paavo Liskin ohjauksessa esityksessä SURGE – NOUSE YLÖS! joka on Suomen ensimmäisiä tunnettuja näytelmiä vuodelta n. 1640. Edelleen pyydän yleisöltä anteeksi, että myös lauloin.
Sitten yksi suurimpia elämyksiä liittyy Turun Ylioppilaspäivien juhlaan: Ylioppilaiden liki 60-henkinen kuoro marssii pitkässä ja hitaassa rivissä kuorokorokkeille frakeissaan. Kun se on valmis, sen eteen kävelee omassa frakissaan kuoron johtaja M.A.Numminen, jonka teoksen Kuoro esittää: Se laulaa kokonaisuudessaan Vovon Mann nich sprechen kann, darüber muss Mann schweigen! Ja marssii saman tien taas rivissä hitaasti pois. Yleisö hurrasi!
Omat vanhempani laittoivat kihlasormukset sormeen konserttitalon aulassa vuonna 1954. Äitini usein kertoi tästä hetkestä.
Olen itse käynyt useissa konserteissa, enkä koskaan ole ollut pettynyt konsertin jälkeen. Parhaiten on mieleen jäänyt konsertit, joihin olen saapunut yht’äkkiä varaamatta etukäteen lippua. Aina on ollut peruutuspaikkoja. Kiitos menneistä vuosista!
Lapsuudessa oli aina kerran vuodessa jumppaesitykset siel. Valmistuin kokiksi vuonna 1992 ja konserttitalo oli ammattikoulun juhlapaikka. Sit on monet monet konsertit mitä olen ollut katsomassa.
Turun konserttitalo on niin paljon enemmän kuin rakennus. Se on osa elämääni, jääden muistoihin tiellä lapsuudesta aikuisuuteen. Se on tarjonnut mahdollisuuksia tapahtumiin, jotka elävät muistoissani ikuisesti. Konserttitalo on osa turkulaisuuttani forever!
Itsenäisyyspäivän konsertti. Finlandia soi mahtavasti. Laulettiin yhdessä Maamme laulu. Leif Segerstam johti viimeisen kerran. Vedet silmissä ei tullut laulusta oikein mitään.
Elettiin joulukuuta 1976 eli kohta 50v sitten, Dr.Feelgood oli Suomen kiertueella ja piti konsertin Turun konserttitalossa joka oli nuorelle kaverille ihan jees kokemus. Olin silloin lukion ekalla luokalla ja minulla oli musiikki valinnaisaineena. Meidän musiikinope lähetti meidät aina muutaman kerran kuukaudessa konserttitaloon kuuntelemaan orkesterin soittoa partituurit kädessä, eli piti seurata nuoteista miten orkesteri soitti. Dr.Feelgood liittyy asiaan siten, että opettaja oli myös konsertissa ja näki minut. Seuraavalla musiikin tunnilla hän pyysi minua kirjoittamaan aineen millaisen partituurin tekisin Dr.Feelgoodin yhdestä menestyskappaleesta. No minä siitä jähmetyin ja jäänyt muistoksi konserttitalokäynneistä.
Ihania ja unohtumattomia muistoja on paljon, mutta päällimmäisinä mielessä ovat Karita Mattilan konsertit 2013 ja 2023, Jonas Kaufmann 2014, ja Parsifal 2017, jossa upea miehitys. Turun musiikkijuhlilla on aina ollut mukava käydä.
Asuimme Tuureporinkadulla syntyessäni 1945. Äitini oli innostunut musiikin ja teatterin harrastaja ja vei minutkin mukaansa Konserttisaliin jo ollessani pieni. Erityisesti muistan Mustalaisruhtinattaren, joka on ollut mielioperettini lapsuuden ajoista lähtien. Olen nähnyt sen kymmeniä kertoja, eri teattereissa ja maissa, musiikki mukaansa tempoavaa ja kaunista! Kiitos Turun konserttisalille vuosien palveluksesta.
Opiskelijana 1960-luvun lopulla ostin lipun konserttiin, jossa Vladimir Ashkenazy oli pianistina. Istuin ensimmäisellä rivillä ja aivan pianistin kohdalla. Oli upeaa seurata hänen sormityöskentelyään ja eläytymistä. Varsinaiseksi muistoksi jäi hänen kuuluva ja äänekäs hengityksensä tempojen mukaisesti. Sen jälkeen en ole istunut ensimmäisellä rivillä.
Ei kovin filharmoonista, mutta kuitenkin…ensi kosketus konserttitaloon ja sen vinoon lattiaan, oli joskus 60-70 luvun taitteessa. Konserttitalossa oli Venemessut (!). Ei penkkejä, ei soittajia, vain vino lattia, veneitä ja laitureita.
Lukuisat kerrat olen nauttinut katsomon puolella vuosikymmenten aikana niin klassisesta musiikista kuin tanssikoulun esityksistä, mutta mieleenpainuvin muistoni on kun 70-luvun alussa Puolalan yhteislyseon kuoron kanssa lauloimme Urho Sipposen johdolla Heikki Klemetin ”Oi, kallis Suomenmaa”.
Minulla on ollut mahtava etuoikeus saada osallistua Turun kaupungin tarjoamaan, TFO:n Itsenäisyyspäivän konserttiin. Olen tästä valtavan kiitollinen! Juhlavaa! Ja orkesteri tietenkin on pääosassa ja upea!
Olen hyvin usein päässyt seuraamaan ja kuuntelemaan kenraaliharjoituksia. Ovat olleet aina todella mielenkiintoisia.
Lumiukko-konsertissa ihana hyvin nuori laulajatyttö ja rakastettu Lumiukko-piirretty loivat hellyttävän ja jouluisen tunnelman.
Kaikki omat esiintymiset pikkutytöstä aikuiseksi, niin jumpparina kuin valmentajana ovat olleet erityisiä. Pukuhuoneena toimi soittajien huoneet, pimeää käytävää pitkin pääsi lavan takaa lavan toiselle reunalle. Musiikki saa minut liikkumaan.
Mieleen jää monet, monet ihanat sinfoniakonsetit, vanhat kultakauden säveltäjät, jos voi sanoa kuten maalareista ja tietenkin monet eri kapellimestarit puhumattakaan korkeatasoisesta orkesteristamme. Vanhassa konserttitalossa on oma tunnelmansa. Ikävä jää.
60-luvulla olin katsomassa Ohimennen-ohjelman nauhoitusta. Myös Herman’s Hermitsit muistan. Ja me kirkuttiin niin.😁
Ensimmäiset muistot lapsena; Jonna Tervomaan keikka ja aika, jolloin Minttu ja Ville oli suuri hitti. Tämän jälkeen ajansaatossa on muistoja niin Vesa-Matti Loirista kuin Diandran mahtavasta keikasta TFO:n kanssa.
Ehkä kaikista herkimmät muistot syntyivät vasta muutama vuosi sitten, kun lapsenlapseni oli +/- 10-vuotias. Koimme yhdessä mm. Lumiukko-animaation ja TFO:n Open Orchestra -esitykset. Oli hienoa seurata, miten musiikki vei pojan mukanaan ja silmien loiste osoitti tunteen paloa. Omat konserttikokemukseni ’90-luvulta alkaen S-sarjalaisena koostuvat klassisen musiikin konserteista yleensä, mutta yritän pitää kanavat auki myös uudemmalle musiikille, vaikka ihan aina kaikki moderni ei sykähdytä. TFO:n taso ja ilmaisuvoima ovat kuitenkin aina kovaa luokkaa.
Klassinen musiikki on aina kiehtonut minua. Aikoinaan nuorena tyttönä, kun opiskelin LKV-kokeeseen, orkesterin päiväharjoitukset konserttisalissa olivat hyvä rauhallinen paikka syventyä lukemaan. Istuin alhaalla keskellä 7:nnellä rivillä ja olin hyvin keskittynyt lakikirjan tekstiin. Kuulin taustalta äänen ”Kuuluuko sinne?”. Jatkoin kuitenkin lukemista, kunnes ääni toisti saman kysymyksen. Silloin hieman säihkähtäneenä nostin pääni ylös, katsoin ympärilleni salin hämärässä ja vihdoin lavalle: kapellimestari toisti kolmannen kerran kysymyksensä tuijottaen suoraan minuun. Voi sitä noloutta! Puna poskille leviten vastasin ”kuuluu hyvin”. Hän kiitti ja harjoitukset jatkuivat – molemmin puolin.
Lukuisat joulukonsertit vuosikymmenien ajan siivittäneet ajatukset kohti perheen kanssa vietettävää juhlapyhää. Rentoutumisen hetki keskellä jouluvalmistelujen tohinaa.
Olin viime vuonna -02 syntyneen poikani kanssa konsertissa, pidimme molemmat esityksestä. Olen myös saanut itse esiintyä siellä Hessu Uotilan 50v juhlissa 2002. Tunnelma ja akustiikka oli kyllä upeaa. En ollut aiemmin laulanut isossa salissa. Nämä kokemukset jäi lämpimäsi mieleen.
Olen ollut n. 5-vuotias kun kävin balettikoulua, 1950-luvun loppupuolta eletään. Konserttisalissa esitettiin baletti Prinsessa Ruusunen ja me pienet oppilaat olimme pikku ruusuja, vaaleanpunaiset tyllihamoset yllämme ja tylliruusut koristeina. Muistan, kun kävelin tuota ramppia ylös saliin, niin viereeni tuli kävelemään itse Prinsessa Ruusunen kauniissa asussaan. Hän sanoi meidän pikku ruusujen olevan ’niin suloisia” . Mitään muuta tästä tilaisuudesta en muista, mutta nämä kauniin pääosan esittäjän, prinsessan sanat jäi mieleen ja se miten hän huomioi meidät pikkuruusut.
Ensimmäisen kerran olin Renegades yhtyeen konsertissa 60-luvulla.
Sitten paussi, asuin Ruotsissa ym., en Turussa. Palattuani Turkuun 2000-luvulla käynyt useamman kerran, viihdekonserteissa.
Mukavia muistoja joka kerrasta.
Yllätin mieheni Diandran ja TFO:n Bond-konsertilla. En näyttänyt missään vaiheessa hänelle pääsylippuja ja en kertonut mitään koko ohjelmasta, mitä on tulossa. Mutta jo ensisävelistä mieheni nautti konsertista ja kapellimestarin sivuvitsailuista. Oli ihan huippuonnistunut ilta, ihana konsertti <3.
En muista vuosilukua, mutta konserttitalossa esitettiin ehkä Romeo ja Julia??. Esiintyjinä oli Aila Arajuuri ja Ismo Kallio. Olin opiskelija tuolloin, ja oli ensimmäinen kerta kun näin livenä esityksen.
Ensimmäisen kerran olin 7-vuotiaana konserttitalossa sisarieni lakkiaisissa toukokuussa 1955. Istuin vanhempieni kanssa ylhäällä oikealla puolella viimeisellä rivillä ja sali oli aivan täynnä. Muuta en tästä turkulaisten oppikoulujen yhteisestä ylioppilaiden lakituksesta muista. Seuraavat kerrat taisivat olla teatteriin liittyviä, joista erityisesti muistan Kesäyön unelman ja siinä näytelleen Rami Sarmaston, mutta jo kouluaikana aloin käydä myös konserteissa ja eläkkeelle jäätyäni olen käynyt tiiviisti myös avoimissa harjoituksissa, jotka toivottavasti jatkuvat Fuugassa. Konserttitalo on ollut todellinen ”monitoimitalo”, sillä siellä olen ollut mm. Meri kutsuu -messuilla, seurannut yliopiston promootioita ym. tilaisuuksia, toivottavasti talolle löytyy jatkossakin hyvää käyttöä.
Olin noin viisivuotias (1957), kun olimme menossa vanhempieni kanssa konserttitaloon. Siellä oli jotain lapsille tarkoitettua ohjelmaa, jota odotin kovasti.
Seisoimme sisäänkäynnin katoksen alla. Jostain syystä käteni osui kaulalle ja huomasin ison patin kaulassa. Kerroin äidille ja emme menneet sisälle konserttitaloon, vaan lähdimme kotiin. Muistan pettymyksen ja varmaan tirautin itkutkin. Kaulan patista seurasi sairaalareissu.
Myöhemmin tanssin konserttisalissa balettikoulun näytöksessä ja kävin 60-luvulla rock-konserteissa. Pepe Wilberg konsertoi vieläkin upeasti samassa salissa. Haikeudella muistelen mukavia hetkiä Aningaistenkadulla, mutta odotan Fuugaa innolla.
Alkaen vuodesta 1982 TFO on kantaesittänyt 15 teostani, kaikki tässä talossa (oopperoita lukuun ottamatta). Lisäksi tuli monia uusintaesityksiä. Näinä vuosikymmeninä olen havainnut kaksi vastakkaista trendiä: orkesterin koko ja taso ovat kohonneet samalla kun konserttitalo, joka aikoinaan oli Suomen parhaita, on teknisesti ja akustisesti jäänyt jälkeen. Mutta hyviä muistoja riittää.
-Säveltäjä Mikko Heiniö
Tullessani TFO-palvelukseen 1969 syksyllä oli upea konserttisali niitä parhaita sen ajan suomalaisia konserttisaleja. Estradilla oli voimistelukilpailuja-nyrkkeilyotteluita- koska sali oli samalla Ammattikoulun juhlasali, monessa käytössä ja ensimmäisessä kerroksessa YLE-Turun toimisto-studio, jossa 1950-luvun lopulla äänitettiin mm. SOINTU-äänilevyjä!
1. Muisti on Sibeliuksen konsertti, edessäni istui keramiikkataitelija Sibeliuksen tytär, muistossa on että näin pitää kuunnella oman isän musiikkia. 2. Nuori kapellimestari Panula vieraili Turussa.
Hei,kävin paljon kevyenmusiikin konserteissa 1960 luvulla ja erään kerran tuli todellinen yllätys kun lavalle marsi Naantalin jäänsäkijän henkilökunta laulamaan ”Kaikki joukolla jäätä särkemään….. ja henkilökuntaan kuului muös isäni Viljo Kyyrö, komeasti lauloivat ja oli todella mieluinen yllätys.
Uudenvuoden aattona 1972 esitettiin ”My fair lady” Elizana Katri Helena ja Higginsinä Lasse Mårtensson. Olipa elämys ja esitys oli niin suosittu, että meidänkin paikat olivat oikean puolen ylärappusilla – pääasia että saimme liput, ja mahtava esitys oli (pääsin tämän kertomaan myös Katri Helenalle hänen 60-v konsertissaan 2023 kun hän konsertin jälkeen tuli yleisöä tapaamaan)
Samaa kaavaa olen noudattanut tähän kevääseen asti, eli kevyttä musiikkia tänä vuonna mm. ”Malmstenia…,Sohon Torwet ja Primavera sekä elokuva ”Kultakuume” oli mahtava kokemus muut eivät ole sopineet aikatauluihin on ollut päällekkäisyyksiä valitettavasti.
Varhaisin muisto on joskus -70 luvulta kun Kirka konsertoi Turun konserttitalossa. Oli se silloiselle teinitytölle elämys. Muistan kun tytöt roikkuivat lavan reunalla. Itse olin tätä ihmetystä ja komistusta kauempaa katsomassa =) Ja ”Hetki lyö”…
Konserttitalon toisessa siivessä oli YLE, Yleisradion Varsinais-Suomen studio ja toimisto. Kävin siellä usein isosisäni Julius Finnbergin kanssa, joka pitkään johti sitä. Siellä nauhoitettiin Markus-sedän tunti, siellä pidettiin koesoittoja, tuotettiin paikallisia uutisia ja mm. Joulurauhan julistus. Juhlallista sinne oli aina ”sellaisena kymmenvuotiaana tyttönä” mennä ja seurata äänityksiä tai isoisän asioiden hoitoa.
Oli nuoren teinin elämää mullistava kokemus, kun pääsin vuonna 1975 elämäni ensimmäiseen rock-konserttiin. Bändin nimi oli Mud ja olin siis fani. Korvat soivat jälkeenpäin monta päivää.
Lukuisissa hienoissa konserteissa tullut käytyä vuosien varrella. Lisäksi käyty katsomassa oman tyttären tanssiesityksiä ja itse pikkutyttönä 1970-luvulla olin lavalla esiintymässä Lahjan Tyttöjen näytöksissä.
Lapsille talon lumoavin asia hienojen esitysten lisäksi on se mahtava luiska kerrosten välillä. Mielikuvitus virittyy jo ennen ensimmäistäkään nuottia, miettiessä miten pikkuautot ynnä muut rullaisivat alas.
Aikuisemmalla iällä erityisen mieliinpainuva oli eräs pelimusiikkikonsertti, jossa salillinen innostuneita faneja hihkui kappaleiden välissä ja aikana. Orkesteria yleisön pidäkkeetön riemu hymyilytti ja nauratti. Tilanteessa oli hyvin välitön tuntu.
Hieno talo – itselläni pelkkiä mukavia muistoja viideltä vuosikymmeneltä.
Valitsin Turun opiskelupaikakseni, koska täällä oli konserttisali ja tarjolla klassista musiikkia. Ellei olisi ollut niin muualle. Monet treffit olen siellä aloitellut. Joskus on harmittanut kun yleisöä ei ole ollut, vaikka esitys ja esiintyjä olisivat sen ansainneet. Nykyään näyttäisi olevan toisin. Salia voi tulla ikäväkin.
I remember vividly playing in the concert hall as a guest soloist with the Finnish Navy Band. Not sure of the exact year, but around 1995. I played Dennis Wright’s Cornet Concerto. Wonderful experience!
Kymppisynttäreitä, kaikille kyseisenä vuonna 10 vuotta täyttäville, vietettiin Turun konserttitalossa 1990-luvulla. Oli ihmeellistä pienelle lapselle päästä konserttitaloon, itse esityksestä en muista mitään, mutta miljöö lapsen näkökulmasta on jäänyt lähtemättömästi mieleen.
Olen syntynyt vuonna 1957 ja joskus -60 luvun alussa tulimme koko perheen voimin Salosta katsomaan Konserttitalolle ”Nalle Puh” -esitystä.
Lavan vasemmassa reunassa oli iso karhu.
Olen esiintynyt lavalla kun Varsinais-Suomen Partiopiiri täytti 50 vuotta ja sain olla mukana historiikkiosiossa. Isolla lavalla olo jännitti.
Myöhemmin selvisi, että 50-vuotisjuhlissa vietettiin vääränä vuonna. Muitakin partiolaisia taisi jännittää…
Muistan myöskin yhdessä TFO:n konsertissa konserttimestarin (nainen) viulunkieli pamahti katki kesken soiton. Hän oli tilanteesta aivan kauhuissaan, mutta takana istuva viulisti antoi heti viulunsa hänelle ja konserttimestari jatkoi heti soittoa. Viulunsa antanut viulisti korjasi ja viritti viulun ja liittyi kappaleeseen vielä tosi nopeasti. Silloin ajattelin, että vahva Talvisodanhenki elää noissa ammattimuusikoissa niin vahvasti, että kaveria ei koskaan jätetä❤️
Olen nyt lähes 60v nainen. Ja kun olin n.10 vuotias, isoisäni Veikko oli konserttitalossa vahtimestarina. Pääsimme välillä isoisän mukana viettämään aikaa konserttitaloon, kun isoisä oli työssä. Aika konserttitalossa oli jännittävää aikaa.
TFO:n konserttiin lähteminen oli minulle pitkään jonkinlainen kynnyskysymys – se tuntui liian juhlalliselta ja formaalilta, eikä omassa piirissäni ole juuri ihmisiä, jotka innostuvat Saint-Saënsista, Šostakovitšista tai Ravelista. Onneksi uskaltauduin paikalle, sillä tämä kynnys oli kokonaan oman pääni sisällä. Ensimmäisen vierailun jälkeen konserttitalosta ja TFO:n konserteista on tullut minulle tärkeä paikka ja muistoja löytyy useita. Keväällä olin katsomassa pääsiäiskonserttia, ja kun Mozartin Requiemin Lacrimosa-osa nousi korkeuksiin kuoroineen, jouduin haukkomaan henkeä ja tuntui siltä kuin olisin vajonnut tuolin syövereihin konserttitalon seinien pyöriessä ympärillä. En ole ikinä kokenut mitään vastaavaa. Hieman toisenlainen, koominenkin muisto on, kun olin katsomassa Lumiukko-joulukonserttia ja yritin epäonnistuneesti pidätellä itkua – siellä sitten minä kolmekymppinen mies istuin hämärässä yksinäni nyyhkimässä viiden tuntemattoman pikkupojan välissä. Uuden konserttitalon näkemistä odotan innolla ja uskon, että uusia, vähintäänkin yhtä mieleenpainuvia kokemuksia syntyy siellä moninkertaisesti!
1970-luvun alun lapselle on jäänyt mieleen lapsille suunnatut tapahtumat. Ei niinkään mitä, mutta lapsen riemuinen olo aina, kun tämän ajan jälkeen on astunut konserttitaloon. 80-luvulla koululaiskonsertit, liikuntaesitykset ja tärkeimpänä oman orkesterin esitykset ja levytaltiointipäivät. Muisto lämpiön tiloista ja kuulumista johonkin suurempaan kokonaisuuteen.
Muistan 50 luvulla äidin kanssa käytyjä teatterinäytöksiä katsomassa, olin alle kouluikäinen. 60-luvulla konserteissa. Myöhemmin oopperaa ja sinfoniakonsertteja. Ja mahtavia solistikonsertteja. Ikävä tulee mutta onhan paljon muistoja.
”Veneet vesillä” näyttelyissä tuli useamman kerran myös vierailtua.
Samoin lasten kanssa on käyty katsomassa ”Mörköooppera” joka oli tosi hyvä sekä ”Tirlittan” mutta se oli niin ”tylsä” että lapsi halusi kesken pois. Monet Uudenvuoden aaton ”Aulis Kotaviita” ym. konsertit.
Mieleenpainuvin tapahtuma oli, kun siellä oli Vesi Visko tapahtuma kauppiaille, joskus 50-60-luvun vaihteessa, en muista tarkkaan. Nyt on monissa hienoissa konserteissa oltu.
Oi mitä muistoja! Ihan ekat muistoni liittyvät konserttitalon pitkään luiskaan. Siitä oli pikkutyttönä ihan pakko juosta alas!
Koulun kanssa pääsin yläasteikäisenä Pave Maijasen konserttiin koulupäivän aikana. Siskoni oli niin kateellinen, kun heidän luokkansa ei päässyt.
Isälläni oli konsertteihin kausikortti vuosikymmenten ajan. Joka toinen torstai hän lähti pukuun pukeutuneena ja partavedeltä tuoksuen konserttitaloon. Ymmärsin miten hieno elämys sinfoniaorkesterin konsertti on. Viime vuosina olen käynyt mm. konserttitalon kulissien takana kierroksella ja Amadeus elokuvakonsertissa. Konserttitaloa tulee ikävä!
Arvoisa vastaanottaja. Kävin Aninkaisten Ammattikoulua v. 1959-1960. Oli Ammattikoulun Joulujuhla v. -59. Konserttisali täyttyi oppilaista. Sain kunnian olla oppilaitten puolesta ohjelmien kuuluttajana. Verhon takaa lavalle kuuluttamaan seuraavasta ohjelmasta. Kaikki onnistui hienosti! Kaikkien näiden vuosikymmenien aikana kun olen Konsertisalissa käynyt muistot aina palaa kun istun salissa. Siellä kuulutin! Oi niitä aikoja ja kuluneita vuosikymmeniä.
Muistoni konserttitalosta sijoittuu v.1962. Kävin kansakoulua viimeistä vuotta ja olin silloin 13v. Meillä oli koulussa laulunopettaja Hemmo Kivilaakso. Hänen johdolla saimme opiskella Turun ensimmäistä lapsioopperaa jonka nimi oli Kukkaro. Minut valittiin esittämään kedon kukkasia ja esitin ruusua parin muun tytön kanssa. Meillä oli kovat harjoitukset, olihan lapsiooppera tarkoitus esittää Turun konserttisalissa. Kun ensi-ilta koitti, olimme hyvin jännittyneitä kun saimme esittää niin suurelle yleisölle. Ooppera esitettiin kaksi kertaa täydelle salille ja saimme kovasti kehuja.
Muistoni konserttitalosta sijoittuu v.1962. Kävin kansakoulua viimeistä vuotta ja olin silloin 13v. Meillä oli koulussa laulunopettaja Hemmo Kivilaakso. Hänen johdolla saimme opiskella Turun ensimmäistä lapsioopperaa jonka nimi oli Kukkaro. Minut valittiin esittämään kedon kukkasia ja esitin ruusua parin muun tytön kanssa. Meillä oli kovat harjoitukset, olihan lapsiooppera tarkoitus esittää Turun konserttisalissa. Kun ensi-ilta koitti, olimme hyvin jännittyneitä kun saimme esittää niin suurelle yleisölle. Ooppera esitettiin kaksi kertaa täydelle salille ja saimme kovasti kehuja. Hyviä muistoja on vaikka kuinka paljon mutta heti tuli mieleen v. 1999 kiertävän Italialaisen oopperaseureen Rigoletto. Se oli niin ihana, vaikka tenorilla ei ehkä ollut suuren naissankarin habitus. 😉 Myös Pertti Pekkasen johtama Verdi-gaala v. 2004, jossa solistina oli Jaakko Ryhänen oli aivan ihana. Eikä tietenkään voi olla mainitsematta suuria tähtiä, joita meillä on ollut kunnia kuulla pienessä Turussa: Jonas Kaufmann, Elina Garanca, Sonya Yoncheva, Thomas Hampson, Juan Diego Flórez, Pretty Yende, Lise Davidsen, Joyce DiDonato!! Suurkiitokset!!
Olin muistaakseni noin 10 tai 11 vuotta vanha 50-luvun puolivälissä, kun pääsimme vuotta nuoremman siskoni ja äidin kanssa ensimmäisen kerran Turun konserttitaloon, mutta ei konserttiin vaan teatteriin, koska Turun Kaupunginteatteri oli palanut tulipalossa. Se oli myös ensimmäinen kerta teatterissa. Näytelmänä oli Maria Stuart ja se oli vaikuttava, kiinnostuin myös heti historiasta.
Nelilapsisen perheen elämään eivät silloin kuuluneet teatterissa käynnit, varsinkin kun äiti oli kotiäiti eikä rahaa ollut ylimääräisiin menoihin. Maria Stuartin näkeminenkin onnistui vain äidin saamilla vapaalipuilla Osuuskaupan asiakkaille. Tähän muistoon liittyy vielä ensimmäinen kerta, kun äiti auttoi meitä käyttämään sinistä ripsiväriä epämääräisestä ripsivärikakusta, jota kostutettiin syljellä ja sitten tökittiin pienellä harjalla ripsiin. Pukeuduimme tietysti myös parhaimpiin vaatteisiimme!
Turkuun muuttaneena varhaisimpia konserttimuistojani lienee Vappukonsertti 45 vuoden takaa: solistina oli Karita Mattila, joka oli vastikään voittanut Lappeenrannan Laulukilpailut.
Tultiin Tampereelta 18-vuotiaita autolla juuri kortin saaneena Rod Stewartin keikalle. Eipä ollut konserttia, Rodilla oli este, en muista oliko jotain syytä mutta mentiin sitten yo kylään ja hauskaa oli. Tämä tapahtui joskus 70-luvun puolessa välissä. Sittemmin olen Tampereelta!😁 asti käynyt kuuntelemassa Filharmoniaa monta kertaa ja Fuugassa jatkan.
Yksi mieleenpainuvimmista muistoista oli Sjatoslav Richterin yli kolmekymmentä vuotta sitten pitämä resitaali Turun Musiikkijuhlilla. Odotukseni olivat suuret kaiken hänestä lukemani ja levyiltä kuulemani perusteella. Olin kuullut, että hän on vanhemmiten hieman eksentrinen, mutta hieman hämmästytti se, että sali pimennettiin niin, että valaistusta antoi vain pieni jalkalamppu kohdevalaisimena. Ja kun hän hauraan oloisen saapui lavalle, syntyi erityinen liikkuva varjo salin takaseinälle. Hän soitti muistaakseni ainakin Edvard Griegin lyhyitä pianokappaleita, mutta sillä tunteella, että tunsin olevani melkein hurmiossa. Ja tunsin olleeni mukana jossakin elämää suuremmassa tapahtumassa tuona iltana.
Atso Almilan johtamat konsertit olivat aivan parhaita. Niihin pukeuduttiin teeman mukaisesti, milloin kauhumusiikki, Harry Potter, pelimusiikki, fantasiamusiikki… Oli ihana kuulla itselle tuttuja kappaleita ja orkesterilla oli mukavasti huumoria mukana esityksessä.
Tuttu talo, melko monissa hienoissa TFO konserteissa oltu mukana. Yksi viime aikojen mieleenpainuvin oli konsertti, jossa yleisö sai kiertää orkesterin lähellä permannolla.
Turun oopperayhdistyksen järjestämät tapahtumat jääneet mieleen. Kaukaisin muistoni on 1970-luvun alusta, kun tultiin maakunnasta Turkuun ruotsalaisen gospel yhtyeen takia. Hieno kokemus oli sekin, ja yhtyeen nuoret miehet niin södejä
Turun filharmonisen orkesterin esitykset konserttitalossa ovat olleet hyvät ja monipuoliset. Ohjelma oli täydellinen ja koko tilaisuus hyvin suunniteltu. Minä olen tyytyväinen että osallistuin konserttiin ja sain lisää kokemusta musiikin maailmasta. Kiitos teille kaikille.
Lauloin pienenä tyttönä Työväen lapsikuorossa ja esiinnyimme usein Turun konserttitalossa. Jännittävää oli päästä näkemään orkesterin työhuoneita. Aivan huippuhetki oli, kun kuoro lauloi Jorma Panulan johdolla ja se televisioitiin ja tuli myöhemmin ulos TV:stä. Vieläkin muistan, kuinka lauloin tosissani ja vakavana: ”Häpeä on koko maan, viisitoistavuotiaan, suuhun tehdyt tekohampaat, oomme avuttomat lampaat! Hallituksen herrat hyvät, huolemme on suuret syvät!” Olisko ollut vuosi 1968, en ihan muista, mutta sopii toki ajankuvaan. Otettiin kantaa.
Vahvat muistot 60-luvulta, jolloin konserttisalissa esitettiin myös operetteja, mm. Annie mestariampuja. Isäni soitti orkesterissa ja pääsin usein koulun jälkeen seuraamaan harjoituksia. Se oli jännittävää ja kiehtovaa ja jätti pysyvän kiinnostuksen orkesterimusiikkiin, vaikka en itse viulua soittamaan oppinut!?
Oma muisto musiikkiluokan kuorokonserteista 90-luvulla. Oman esikoisen ensimmäinen konserttikokemus oli 2017 Mimmit ja filharmonisen orkesterin konsertissa.
Muistan 50-luvun ihan loppupuolella kun koululaiset pääsivät katsomaan esityksiä, operetti yms., ihan muutamalla markalla, ja seisomapaikoille siihen yläkatsomon etureunoille sivulle. Nyt niissä paikoissa on tekniikkaa, silloin ei ollut. Siitä alkoi teatterissakäynnin innostus.
1964 uudenvuoden konsertti.
Operetti teatteri esitti Hymynmaa operetin.
Ture Ara teki lähtemättömän vaikutuksen esityksellään.
Olimme kihloissa vaimoni kanssa ja hänen vanhempiensa kanssa pääsimme nauttimaan esityksestä.
Vähän myöhemmin näin ensimmäisen oopperan koynserttisalissa. Carmen.
Siitä alkoi oopperainnostus, monta vuotta kausikortti kansallisoopperassa.
Nyt olemme olleet kausikorttilaisia Tibor Bogányin ajoista lähtien.
Konserttisalissa olemme päässeet seuraamaan lastemme ja lastenlastemme voimistelu- ja tanssiharrastuksia.
Unohtumattomia kokemuksia kaikki.
Kaikenlaisia konsertteja on tullut käytyä. Sekä TFO että muita konsertteja. Kuten esim. Sinikka Svärdin juhlakonsertti. Kiitollinen TFOn kenraaliharjoitusseuraaja olen myös nyttemmin ollut. Uittamon paviljongilla joogajuttu TFOn kanssa oli hienoa. Kaikkein mieleenpainuvin on äitini viimeiseksi jäänyt konsertti, Korsuorkesterin konsertti. En muista vuotta, mutta Äitini kuoli 2016.
Monenlaisia hyviä muistoja: kuorolaisena, kuuntelijana, omat lakkiaiset… lapsena tuntui jännältä kavuta ”mäki” ylös saliin.
Äitini lauloi kuorossa ja heillä oli esityksiä ja näin myös treenejä konserttitalossa. Siihen aikaan oli tavallista ottaa lapset mukaan harjoituksiin. Harjoitusten aikana me lapset juoksimme kyllästymättä ala-aulan ja lämpiön välistä ”mäkeä” ylös ja alas. Sen kaltevuus oli juuri sopiva; alamäessä sai sopivat vauhdit ja ylämäkeen juokseminen ei ollut liian raskasta. Vieläkin tunnistan tutun kaltevuuden, kun kävelen ala-aulasta lämpiöön 🙂
Useiden vuosien aikana monta hienoa konserttia, joulu-, juhla-, vappu-, ooppera-, klassisen musiikin konserttitapahtumia. Ensimmäinen taisi olla 2015 Waltteri Torikan monipuolinen viihdekonsertti. Lämpimiä muistoja, iloisia hetkiä. Nämä säilyvät aina mielessä ja sydämessä. Kiitos Turku!
Varhaisin on Turun yliopiston maisteripromootio vuodelta 1977, johon osallistuin. Juhlava tilaisuus ja TFO:n juhlavaa musiikkia.
I am only since three years in Turku so my memories are quite fresh. Nevertheless, in these few years I visited the concert hall many times and especially remember a wonderful Ennio Morricone concert last year.
I also watched for the first time ever Jaws here while listening to the wonderful soundtrack provided by John Williams, performed by the local orchestra.
In addition I was also able to hear an orchestral version of Queen.
Thank you for some wonderful evenings! It was my pleasure! I will miss the old Concert Hall.
Ihania, upeita konsertteja vuosien varrelta! Vietetty hyviä hetkiä ystävien kera!
On ollut pojan kondiittori-leipurin valmistujaisjuhlat, Jorma Kääriäisen konserttia, luokan kanssa kuuntelemassa oppilaiden kanssa ihanaa musiikkia, laulanut kuorossa ja paljon muuta
Mis sentidas felicitaciones a la Institución Cultural de Finlandia, Orquesta Filarmónica de Turku. Con mi familia, esposa y dos pequeños de 6 y 9 años arribamos a Turku en diciembre de 1973: Quilapayún, Inti Ilimani, Leo Brower, Grupos de Rusia y América Latina nos unieron y fortalecieron.
Olen esiintynyt Turun konserttitalossa joskus 1990-luvun lopulla Turun seudun tanssioppilaitoksen kevätnäytöksessä. Lava tuntui silloin erityisen suurelta, kun itse on noin 10-vuotias. Myöhemmin olen monet kerrat ollut esityksiä kuuntelemassa. Harmi, kun toiminta loppuu ja sali suljetaan. Kaunis rakennus ja erinomainen akustiikka!
Katri Helena esiintyi konserttitalossa 1980-luvun alussa. Olin itse ehkä viisi vuotta ja äitini oli ottanut minut mukaan konserttiin. Muistan vieläkin, kuinka ihmeellistä kaikki oli ja muistan erityisesti sen, että Katri Helena pyysi meidät lapset lavalle laulamaan hänen kanssaan yhden laulun. Pienen ihmisen suuri elämys!
Edelleen elämäni hienoimpia kokemuksia on se, kun vuonna 2008 tai 2009 pääsimme musiikkilukion kuoron kanssa konserttitalon lavalle esittämään Carl Orffin Carmina Buranaa.
Muistan vieläkin elävästi konserttisalissa esitetyt upeat värikkäät, vauhdikkaat Lenitan muotishowesitykset. Taustalle heijastettuna oli hienot otokset kuvausmatkoilta ympäri maailmaa. Noin 50-vuotta takaperin.
Hei. Muistoni liittyy rakentamisajankohtaan. Olin noin 6-vuotias kun karkasin lastentarhasta Räävelinkadulta. Päädyin Aurakadun ja Maariankadun kulmaan enkä tiennyt, mihin mennä. Tunnistin konserttisalin jota silloin rakennettiin. Isovanhempani asuivat Raunistulassa ja olin mennyt vanhempieni kanssa siitä usein ohitse. Siispä lähdin sitä kohti ja sieltä sitten lopulta löysin isovanhempien luo Raunistulaan. Onneksi oli tämä iso työmaa tuttu. Se oli pikkutytön silmissä niin Suuri. Kaikki päättyi hyvin eikä tarvinnut enää mennä lastentarhaan joka ruotsinkielinen ja siellä oli aika orpo olo.
Ihania muistoja lapsuudesta ja nuoruudesta on talosta. Olen ollut esiintymässä lavalla, kansantanhuissa, laulamassa, lapsioopperassa mukana yms. Siskoni kanssa kävimme myös katsomossa ihastelemassa eri esiintyjiä mm. Tauno Palon tapasimme. Niin ihania muistoja ja talo kuului osana lapsuuteen ja nuoruuteen <3
Siintä jo monia vuosia, kun tyttäreni Juulia pyysi minua avekikseen, heillä työnpuoleinen tapahtuma siellä, menin tietysti. Penkkirivi oli kolmas vasemmanpuoleinen, ja melko reunassakin. Kun konsertti oli puolivälissä, tytär kysyi, istuinko lainkaan vai leijuinko pikkasen ilmassa, en muista sen tarkemmin muuta kuin että minuun Osui ja Upposi .
Sen jälkeen kävin ystäväni kanssa lähes kerta kuukaudessa . Kiitos huippuhetkistä !
Isoäitini tapasi ottaa minut mukaan konserttisaliin erilaisiin tilaisuuksiin. Oli teatteria ja konserttia, mutta lapsen mieleen jäi parhaiten sisääntuloluiskan matto joka oli liukastumisen estävästi pinnoitettu ja lapselle ikuisen riemun aihe. Samoin sisällä salissa oli juhlallinen tunnelma joka hiljensi jopa lapset.
Kari Tapion konsertti jäi ikuisesti mieleen. Hänen veroistaan ei ole eikä tule🥰
Olin esiintymässä koululaiskonsertissa joskus 60-luvun alkupuolella, ensivisiittini talossa. Soitin xylofonia, ja koulussa harjoitukset olivat menneet hyvin. Sekosin lavalla jännityksestä täysin mutta toivon, ettei se kuulunut katsomoon. Sen koommin en ole julkisesti soittanut mitään mutta sitäkin enemmän nauttinut TFO:n konserteista.
Olin kaksoissiskoni kanssa 1990-luvulla yläasteen TET-jaksolla konserttitalolla. Järjestelimme arkistoitavia nuotteja ja saimme kuunnella orkesterin harjoituksia, joissa kapellimestarina oli Atso Almila.
Kävimme Vaari ja minä tyttäreni, vävyni ja lastenlasteni (10 ja 12v) katsomassa Kultakuumetta oikean orkesterin säestyksellä. Minulla oli muiden mukana monin kerroin iloa: sain nauttia hienosta musiikista, sen oikea-aikaisuudesta, hauskasta klassikkofilmistä ja perheeni naurusta ja jännityksestä. Olin niin onnellinen esityksen jälkeen, että nyt tiedän mitä ”pakahtuminen” merkitsee! Kiitos monista muistakin hienoista elämyksistä, kiitos uutteruudesta ja toivon välittämisestä tähän hulluun maailmaan❣️
Ensimmäinen muisto on ”Annie mestariampuja” ja Liisa Tuomi, sitten ”Renegades”, myöhemmin ”TFO” eri nimillä ja johtajilla.
Olen vuosikymmenien kausikävijä. Talo, aulat ja myös katsomo, ovat mielestäni olleet yleisölle hyvin miellyttäviä.
Syksyllä 1965 tulin Turkuun opiskelemaan. Torstaisin kävin konserttiin. Minulla oli opiskelijalippu, joka kelpasi vain seisomapaikoilla. Istuin usein lattialla. Pääasia, että sain kuunnella hyvää musiikkia. Orkesterilla oli silloin 49 muusikkoa. 1967 tuli 4 virkaa lisää. Kapellimestari oli Paavo Rautio, konserttimestari Irma Nissinen ja soolosellisti Harry Sikström.
Kohta on tulossa viimeinen konsertti. Vuodet ovat kuluneet nopeasti. Nähdään Fuugassa.
Olin 11-vuotias koulutyttö Salosta luokkaretkellä Turussa toukokuussa 1960. Yhtenä kohteena oli konserttitalo. Se tuntui silloin valtavan suurelta ja oli juhlavan komea. Pääsimme myös orkesterilavalle. Muistikuvissani paikalla oli Markus-setä, mutta sitä en ole voinut mistään tarkistaa. En voinut silloin edes aavistaa kuinka tärkeä ja läheinen talosta ja konserteista minulle myöhemmin tuli.
Hienoja konsertteja olen kuunnellut konserttitalossa kausikorttilaisena lukuisat kerrat. Yksi niistä pysyy muistoissani ikuisesti. Oli kaamea lumimyrsky, Antti myräkkä, perjantaina 30. marraskuuta 2012. Olin iltapäivällä saanut vävyltäni puhelun, että pienet kaksospojat ovat juuri syntyneet. Illalla kuuntelin konsertissa Brahmsin 3. sinfoniaa liikutuksen vallassa. Kyynelehdin edelleen aina sen kuullessani.
Hei kaikki hyvän musiikin ystävät! Aloin käydä Turun kaupunginorkesterin konserteissa vuodesta 1991, kun aloitin biolobian opintoni yliopistossa. Minulla oli kausikortti monena vuonna aina kevääseen 2004 saakka, kun muutin pois Turusta. Vanha konserttitalo tuli tutuksi ja rakkaaksi. Kaikista sykähdyttävimmäksi kokemukseksi voin sanoa sen, kun orkesteri soitti Stravinskyn Kevätuhrin lavan edessä ja tanssiteatteri Eri tanssi sen lavalla. Vuotta en muista, mutta muisto lämmittää vieläkin. Aina Kevätuhria kuunnellessani muistelen tuota esitystä. Toki paljon olisi muisteltavaa, esim. lyhyet väliaikakeskustelut professorini Arne Rousin ja hänen vaimonsa kanssa. Jään kaipaamaan noita aikoja, mutta haluan toivottaa Turun filharmoniselle orkesterille mahtavaa tulevaisuutta uudessa Fuugassa! Tulen vaimoni kanssa tutustumaan Fuugaan ja nykyiseen orkesteriin marraskuun lopulla!
Oi mikä elämys olikaan nuorelle Turkuun muuttaneelle opiskelijalle aikoinaan akustisten soitinten yhteisvoima! Sitä ei mikään tule peittoamaan, vaikka mitä tekoälytöntä nykyisin keksisivät. Fuugassa elävä soitto jatkukoon.
Taisin olla 7-vuotias, kun pääsimme pikkusiskoni kanssa esiintymään Mirri-tädin satutunnille (1950-luvulla). Äiti oli luvannut, että saamme laulaa kaksi laulua. Lapsia oli kuitenkin niin paljon, että yhden laulun jälkeen meidät ohjattiin pois. Luulin, että olimme laulaneet huonosti. Taisin kiukutella äidille ”…niin, mutta sinä lupasit…”. Korjaavia kokemuksia tuli myöhempinä vuosina useita, kun esiinnyimme konserttisalissa Turun Työväen Lapsikuoron kanssa, yhdessä mm. Matti Salmisen ja Matti ja Teppo Ruohosen kanssa.
Olin soittamassa hanuria ”Markus-sedän” Lastentuntiohjelmassa 1954. Ylen studio oli konserttitalon alakerrassa. Markus-setä Eino Markus Rautio haastatteli 8-vuotiasta Markkua, joka soitti Ranskalaisen Varjoja -valssin. Kyseessä oli ohjelman nauhoitus. Salin lava tuli myöhemmin tutuksi erilaisista sooloesityksistä ja harmonikkakilpailuista. Viimeisin Lasse Pihlajamaan 70-vuotiskonsertista, jossa oli kunnia esittää harmonikkasoolo.
Eläkeläisenä on ollut kiva käydä vanhimman lapsenlapsen kanssa konserteissa. Nykynuorissakin on klassisen musiikin harrastajia, jotka on kiinnostuneita live-esityksestä. Tänä syksynä viimeinen kerta vanhoissa tiloissa. Jännä tilaisuus, jossa toinen puoli-aika kierrellään soittajien seassa ja toinen istutaan aitiossa tai muissa salin tiloissa.
Vaikka on todella hienoa, että Turkuun saadaan uusi musiikkitalo, niin vanhan konserttitalon hyvästeleminen tuntuu yllättävän haikealta.
Varhaisimmat muistoni konserttitalosta ovat lapsuudesta, koska vanhempani olivat aktiivisia konserteissa kävijöitä ja ottivat välillä lapset mukaan. Alussa olin pitkästynyt ja istuin konserteissa laskien kattolamppujen ja seinäreikien lukumääriä, mutta vähitellen lavalta kuuluva soitto alkoi kiinnostaa. Nyt minulla on ollut kausikortti 42 vuotta.
Kuluneisiin vuosikymmeniin mahtuu lukematon määrä upeita konserttielämyksiä. Nykyisin tuntuu siltä, että melkein jokainen konsertti on paras, missä koskaan on ollut. Hienoja elämyksiä on toki ollut aiemminkin. On ihan liikuttavaa ajatella, että on saanut olla kuulemassa, kun lavalla ovat aikoinaan esiintyneet oman aikansa suuruudet, kuten esim. Igor Oistrah, Emil Gilels ja Martti Talvela. Emil Gilels esiintyi Turussa vain pari kuukautta ennen kuolemaansa v.-85.
Olen esiintynyt lavalla itsekin. Konserttitalolla järjestettiin ainakin vielä 1980-luvulla Nuorison taidetapahtuman paikallisia katselmuksia, joista olisi ollut mahdollisuus edetä läänin tason karsintoihin. Osallistuin taidetapahtumaan triossa, joka karsiutui, mutta pääsimme kuitenkin edes kerran esiintymään lavalla. Muistan vieläkin hämmennykseni, kun tuomaristo antoi esiintyjille palautetta. Meidän trioamme kiitettiin muun muassa humoristisesta lavaesiintymisestä, vaikka olimme kyllä olleet täysin tosissamme ja vakavissamme. Näin 44 vuoden jälkeen asia jo hiukan hymyilyttää, ja jos Fuugassa joskus järjestetään senioreiden taidetapahtuma, voimme harkita come backia uudella humoristisella lavaesityksellä… Jään innolla odottamaan uutta aikakautta Fuugassa!
Eräs varhaisimmista muistoistani Turun konsettitalosta ajoittuu noin 70 vuoden päähän.
Turun Kaupunginorkesteri esitti silloin Mozartin lastenoopperaa Bastien et Bastienne. Olin katsomossa äitini kanssa. Orkesteria johtin kapellimestari Emil Horn. Hänen perheensä asui kanssamme samassa pihapiirissä Eerikinkatu33a:ssa. Oopperan toisessa pääroolissa, Bastiennena oli leikkitoverini Carina Horn, Emilin tytär. Oli tietysti jännää nähdä Carina lavalla hepeniin pukeutuneena.
Orkesterin soittajista monet olivat tuttujamme. Eräs läheisimmistä oli orkesterin oboisti, myös erinomainen pianotaiteilija Kurt Köhler. Hän oli myös pianonsoitonopettajanani. Konsettitalo muuntuu moneen. Eräs muistiin hyvin jäänyt tapahtuma oli antiikkiautonäyttely vuonna 1970. Myös monia muita messutapahtumia on tullut käytyä.
Vuosien varrella, olemme varhaiskasvatuksen lasten kanssa päässeet ihastelemaan hienoa konserttitaloa ja nauttimaan upeista musiikielämyksistä. Iso kiitos.
Turussa varma kevään merkki aikoinaan oli keväällä järjestettävä Meri Kutsuu -näyttely. Näyttely järjestettiin 70-luvun alkuun asti Turun konserttitalossa. Kupittaan urheiluhallin valmistuttua näyttely muutti sinne päätyen lopuksi Artukaisiin Messukeskukseen.
Koska molemmat vanhempani soittivat silloisessa Turun Kaupunginorkesterissa, tuli Turun konserttitalosta minulle hyvin tuttu ja rakas paikka. Sain hiljaisuuslupauksen vannottuani osallistua torstaisiin sinfoniakonsertteihin alakouluikäisestä alkaen. Konserttitalo takatiloineen ja ominaistuoksuineen oli lumoava paikka.
Vuoden kohokohta oli aina Vappukonsertti. Ohjelma oli hyvin erilaista kuin sinfoniakonserteissa ja lempikappaleeni oli vuodesta toiseen shampanjagaloppi. Vapunpäivän konserttiin sai tuoda ilmapallon ja joka vuosi ainakin yhden lapsen ilmapallo kirposi kädestä ja nousi niin omistajansa kuin yleisönkin kauhuksi tavoittamattomiin, aivan kattoon asti. Tästä me orkesterilaisten lapset saimme mielestämme loistavan idean: liitimme oman ilmapallomme puuvillanarun valkeaan lankarullaan ja päästimme pallomme muka karkaamaan. Sitten kelasimme huvittuneina pallomme taas takaisin.
Vuonna 1962 aloittaneen Turun Musiikkiopiston pääsykokeet pidettiin Konserttitalon alakerrassa ja näissä katutason tiloissa pidettiin alkuvuosina musiikinteoria- ja säveltapailutunnitkin.
Esiintymiset konserttitalon lavalla Musiikkiopiston kevätkonserteissa oli tärkeää, huippuhienoa ja mukavalla tavalla jännittävää. Turun konserttitalolla on ollut minulle pienestä pitäen iso merkitys ja sillä tulee aina olemaan lämmin paikka sydämessäni. Yhä vieläkin pystyn tuntemaan sen lumoavan tuoksun.
Kävin ensimmäisen kerran Turun konserttitalossa 1980-luvun alussa Bad Manners-bändin konsertissa. Se oli tajunnanräjäyttävä kokemus! Voiko livemusiikki olla näin mukaansatempaavaa? Saako täällä nousta seisomaan ja tanssimaan? Seuraavalla live-keikalla tunsin olevani aikaani edellä ja trendiharjalla. Duran Duran Turun konserttitalossa, uskomatonta mutta totta! No, uransa alussa olevalla bändillä oli melko lyhyt settilista. Jotkut biisit piti soittaa kahdesti, että saatiin illan ohjelma täyteen. Nykyään TFO saa aikaan melkein samat värinät. Vanha totuus pitää paikkansa; musiikki on parasta livenä!
Kuuntelin konserttitalossa kerran Carmina Buranan, se oli ihana ja jäänyt pysyvästi mieleeni. Minulla on myös ollut konserttisarjalippu. Konserttien aikana olen tuntenut suurta rauhaa ja seuraavana yönä olen nukkunut erityisen hyvin. Olen rikkaan ja rauhallisen Suomen asukas ja hyvin kiitollinen tästäkin ylellisyydestä, josta olen saanut nauttia Turun konserttitalossa.
Turun konserttitalolla vietettiin ensimmäiset Täyskymppisynttärit vuonna 1985, ja olin siellä mukana kavereiden kanssa. Parhaiten on päivästä jäänyt mieleen kun lauloimme yhdessä ”On hienoa olla Täyskymppi”.
Dingon kulta-aikaan 1980-luvun puolivälissä yhtye kävi konserttitalossa esiintymässä ja pääsin sinne ystäväni kanssa, olimme 10 tai 11 -vuotiaita. Ovien avauduttua oli hurja ryntäys sisälle saliin kun kaikki tahtoivat eturiviin. Oli kuuma, Autiotalo soi, sifonkihuivit heiluivat ilmassa ja olin onneni kukkuloilla.
Ensi kosketus Turun konserttitaloon oli operetti Viktoria ja hänen husaarinsa. Olin pieni tyttö vuonna 1950 syntynyt. Pääosaa esitti Sopraano Milvi Laid, jonka valkoiset saappaat tekivät suuren vaikutuksen. Tätä musiikkia ja muutakin kuunneltiin myös kotona levysoittemesta ja magnetofoninauhalta. Hyviä muistoja!
70-luvun alussa me opiskelijat istuimme ja nautimme konserteista istuen rappusilla sulassa sovussa, edulliseen opiskelijahintaan!
Jonas Kauffmanin konsertti 2014 oli mahtava elämys. Kerran elämässä tapaus!
Muistoni on noin 50 vuoden takaa. Olin silloisen poikaystävän kanssa tanssiseura Boleron jäsen ja tanssimme (taisi olla joku kilpailu) konserttisalin näyttämöllä. Jännitti ja muistaakseni menestyksemme ei ollut kovin kummoinen ja sarja, jossa kilpailimme oli niitä alimpia sarjoja (F muistaakseni). Tutuksi tuli myös konserttisalon tauko/pukuhuonetilat silloin.
Olen ollut ja olen edelleen TFOn torstaisarjan kuuntelija vuoden 1981 syksystä alkaen. Taitaa olla pari syksyä ja yksi kesä jäänyt väliin.
Usein olen ollut väsynyt mennessäni konserttiin, mutta lähtenyt sieltä virkistyneenä. Tuhannet kiitokset Konserttisalille ja TFO:lle. Fuugassa tavataan ja jatketaan musiikin parissa.
Lapseni ovat saaneet musiikillisia kokemuksia konserttitalossa pienestä pitäen. Titi-Nallen konserteista, elokuvamusiikin kautta klassisiin konsertteihin. Musiikki on kulttuuria joka menee syvälle lapsesta asti! Kiitos Konserttitalo kokemuksista!
Mielenkiintoisin muistoni konserttitalosta oli muutama vuosi sitten Leif Segerstamin ja Matti Salmisen konsertin alussa pitämät puheenvuorot. Erityisesti Matti Salmisen yleisölle osoittamat sanat, että täällä istuvat ne ihmiset, jotka päättävät uuden konserttitalon rakentamisesta. Salminen lupasi, että jos lopultakin toimeen ryhdytään, hän kyllä hankkii paikalle maailmanluokan orkesterit soittamaan. Nyt tämä toive on toteumassa ja myös Berliinin filharmonikot tulevat jo keväällä. Tästä kannattaa Matti Salminen muistaa!
Musiikinopettaja toi oppilaitaan Turun konserttitaloon 60-luvun alkupuolella. Illan solistina oli silloin Arto Noras, ja hänen sellosoolonsa ihastutti minut klassiseen musiikkiin pysyvästi.
Saman opettajan johdolla äänitettiin konserttitalon tiloissa LP-levy nimeltä Ystävistä Parhain. Myös se tapahtui 60-luvulla. Turun konserttitalosta on jäänyt mieleeni hyvin paljon pysyviä muistoja erilaisista tilaisuuksista sekä lavalta, permannolta että parvelta!
Muistoja konserttitalosta 1952–2026
Muistan Aninkaistenkadun reunassa olleen kallioleikkauksen jo ajalta ennen konserttitalon rakentamista, olenhan 1942 syntynyt turkulainen. Ensimmäiset muistot valmistuneesta rakennuksesta ovat siellä nähdyt teatteriesitykset. Turun kaupunginteatteri toimi siellä uuden teatteritalon valmistumiseen 1962 asti. Ehkä ensimmäinen käyntini talossa oli Thelma Tuuloksen balettikoulun esitys Liisa ihmemaassa 1950-luvun alkupuolella. Serkkuni oli siinä mukana, joten pääsin esitystä katsomaan. Teini-ikäisenä hyödynsin koululaisten edulliset pääsyliput teatteriin tehokkaasti. Kävin katsomassa kaikki näytelmät. Etenkin operetit olivat suosittuja. Kapellimestari Ole Edgrenin kaudella orkesteri järjesti sunnuntaisin ns. Wieniläiskonsertteja. Niissä kävin sisareni kanssa usein ja olin paikalla myös Edgrenin saadessa sydänkohtauksen.
Kävin erilaisissa konserteissa kaikkien kapellimestarien kausilla. Mieheni oli käynyt sinfoniakonserteissa jo koulupoikana vuodesta 1952. Hän kuoli 2018 ja tuli näin olleeksi kausikorttilainen 60 vuoden ajan, kun lasketaan pois hänen Helsingissä viettämänsä ajat. Hänen seurassaan tai tilallaan kävin usein sinfoniakonserteissa ja olin myös ystävän kanssa aina välillä hankkinut liput mieluisiin konsertteihin. Lasten kanssa kävimme joulukonserteissa. Kun tyttären ystävä liittyi koululaitoksen puhallinorkesteriin, kävimme koko perhe kuuntelemassa sen kaikki konsertit.
Myös konserttitalon käyttö näyttely- ja messutapahtumapaikkana tuli tutuksi. Erikoisin muisto liittyy konttorimessuihin. Olin tutustumassa alan uutuuksiin, kun vanhempi herrasmies pysähdytti minut valokuva kourassaan. Hän oli tullut tapaamaan minua vieraiseen rakennukseen ja neuvokkaat työtoverit olivat ohjanneet hänet naapuriin. Ilmeisesti tämä, erään saaristoseurakunnan kirkkoherra, ei ehtinyt jäädä odottamaan minun paluutani työpaikalle.
Konserttitalossa kävin myös muunlaisissa tapahtumissa ja 2000-luvun puolella viiden lapsenlapsen voimisteluharrastusten joulu- ja kevätnäytöksissä lukuisia kertoja.
Myöhempinä vuosina konserttikäynnit keskittyivät sinfoniakonsertteihin ja kausikortti minulla oli 2018-2026. Nyt päätän konserttitalossa vierailut Oodi ilolle-esitykseen. Mukaan tulevat myös tyttäreni ja lapsenlapsi, jonka kanssa olin menossa siihen konserttiin jo koronan peruuttaessa esityksen. Torstain konserttiyleisössä on ollut paljon ystäviä ja ulkonäöltä tuttuja turkulaisia. Vuosien saatossa olen syksyisin jäänyt kaipaamaan useita tuttuja kasvoja.
Upeita konsertteja ja maailman luokan solisteja. Aina mukava tulla tuttuun paikkaan, jossa ystävällinen henkilökunta niin lipunmyynnissä, kahviossa kuin vaatesäilytyksessä. Kolmen vuosikymmenen ajan kausikorttilaisena tullut myös uusia ystäviä musiikin parissa. Kiitos hienoista vuosista.
TFO:n sähköpostiviestissä toivottiin muisteloita Turun Konserttitalosta.
Katselin hetken tyhjää ruutua enkä mitenkään osannut aloittaa, kun muistoja on niin paljon.
Olin perjantaina 11.9. ihanassa 1952-konsertissa, ja sen aikana minulle tuli kirkkaana ajatus mistä aloitan muisteluni. Vuodesta 1952 tietenkin! Olen syntynyt samana vuonna, ja ajattelin, että konsertti juhlistaa myös minun syntymävuottani. Turku sai silloin upouuden Konserttitalon, jota perjantain konsertissa niin upeasti tuotiin esiin.
Olen saanut esiintyä Konserttisalissa, tämä nimi on minulle tutumpi, jo ennen kouluikääni.
Harrastin isosiskojen perässä pienessä turkulaisessa voimisteluseurassa joukkuevoimistelua, ensin enemmän leikkien ja laulaen.
Aloitin kansakoulun vuonna 1959, jatkoin edelleen voimistelua ja pääsin esiintymään seurojen näytöksissä, sekä myös koulun voimisteluryhmässä koulujen juhlissa Konserttitalossa.
Mieleeni on hyvin jäänyt 60-luku, kun Konserttitalon takahuoneessa odottelimme esiintymisvuoroa, ja samassa tilaisuudessa laulanut Tapio Rautavaara huomioi kivasti meidät pikkutytöt.
Samoihin aikoihin, myös takahuoneessa, sain sivusta seurata siihen aikaan vasta uraansa aloittelevan Spede Pasasen valmistautumista hauskuttamaan yleisöä.
Onneksi pääsimme katsomon puolelle seuraamaan hänen hassutteluaan.
Vuosimymmenten saatossa en voimistelua jättänyt, siirryin vain jumppaamaan koulujen saleihin viikoittain kuntoa kohottaen.
Kunnes yli viisikymppisenä liityin uudelleen turkulaisen voimisteluseuran tanssillisen voimistelun ryhmään ja sen myötä pääsin taas muutamaan kerran esiintymään Konsertisalissa. Aikuisena esiintyminen suurelle salille jännitti paljon enemmän kuin lapsena..
Myös ikänsä voimistelua harrastanut tyttäreni on useasti esiintynyt Konserttitalossa oman äitinsä iloksi!
Ja kaiken kukkuraksi olen saanut liikuttua kyyneliin lapsenlapseni balettiryhmän taitavana ballerinana,
hänen esiintyessä Tanssioppilaitoksen näytöksissä. Nämä esiintymiset on tarkkaan taltioitu isoäidin videokuvastoon.
Niin valtavan paljon musiikin sykähdyttäviä hetkiä TFO:n konserteissa, mutta myös viihteellisempää musiikkia kuunnellen ja katsellen.
Odottaessani tytärtäni olin kuuntelemassa Juice Leskistä . Olin hiukan huolissani lapseni voinnista, kun musiikki soi mielestäni siinä tilanteessa liian kovin. Ehkä tyttäreni musikaalisuus onkin sieltä peräisin
Klassinen musiikki suuren orkesterin esittämänä on kuitenkin aina ollut ykkössijalla.
1952-konsertti oli niin onnistunut! Haydnin Jäähyväissinfonia liikutti erityisesti kun soittajat yksi toisensa jälkeen sammuttivat nuottivalon ja siirtyivät pois lavalta. Se oli hyvin koskettavaa ja konkretisoi TFO:n luopumisesta Konserttitalosta siirtyen Fuugaan.
Kiitollisin mielin muistan kauniin, upean, tilavan, muistoja täynnä olevan ja kodikkaankin Konserttitalon.
Astun sisään tilavaan aulaan, jätän takin, nousen yläaulaan, näen ikkunoista upean Puutorin puistikon ja ihmisvilinän kadulla. Miten ikävä minulle tulekaan ihanaa Konserttialoa! En kuitenkaan jätä hyvästejä, vaan odotan innolla Konserttitalon tulevan turkulaisten seurojen ja kaikkien yhteiseen, iloisten tapahtumien käyttöön. Matalalla kynnyksellä, kuten 50-60-luvuilla!
Muistoni alkavat kevätkauden lopulla 1967, jolloin musiikinopettajani Lali Rinteen innostamana kävin ensimmäisissä konserteissa Konserttitalossa. Sitten seurasi kesä, jonka aikana täytin 13 vuotta. Olin kärsimätön, odotin syyskautta. Sen alettua kävin innokkaasti konserteissa koulu- ja opiskeluvuosinani, kunnes muutin työn perässä Helsinkiin v. 1981. Ja jäin tänne.
14 vuotta ehdin olla Turun konserttitalon vakiokävijä ja sen jälkeenkin olen usein ajoittanut Turun-käyntini niin, että olen päässyt siellä konserttiin. Viimeksi kävin talossa kuuntelemassa Víkingur Ólafsonin resitaalia 4.8.2025.
Muistoja on paljon. Muistan esim. ensimmäisen kerran, kun kuulin täysikokoista orkesteria, se oli musiikkijuhlilla (ehkä 1968?), kun Sergiu Celibidache toi Ruotsin RSO:n Turkuun. Rossinin Silkkitikkaat-alkusoitto, Ravelin Hanhiemo-sarja ja Dvorákin Uudesta maailmasta olivat ohjelmassa. Myöhemmin kuulin salissa muitakin orkesterivierailuja, Leningradin filharmonikot kahdesti, NL:n valtion sinfoniaorkesteri ja Bournemouth Symphony Orchestra sekä RSO ja HKO Helsingistä. Leningradilaisten maestro Arvids Jansons johti kerran myös Turun kaupunginorkesteria, enkä koskaan ollut kuullut sen soittavan niin hienosti kuin silloin Schubertin Keskeneräisen ja Tshaikovskin viidennen. Kaikkia elämyksiä on mahdoton luetella.
Kerran 80-luvulla poikkesin Turussa käydessäni konserttiin, jossa nyttemmin edesmennyt pianisti Ingrid Haebler soitti Mozartin c-mollikonserton solistina, unohtumattoman koskettavasti. Mutta jo Turun vuosinani kuulin siellä ajan huippunimia, esim. pianisteja Svjatoslav Richter, Emil Gilels ja Claudio Arrau omissa resitaalissaan, kun Dmitri Bashkirov lumosi räiskyvällä otteellaan useamman kerran orkesterin solistina. Pahimpana korona-aikana poikkesin marraskuussa 2020 Turussa kuuntelemassa Elisabeth Leonskajan resitaalin. Vaikka olen tuosta alusta kuluneiden lähes 60 vuoden aikana käynyt sadoissa konserteissa ja oopperaesityksissä muualla Suomessa ja noin tusinassa Euroopan maassa, Turku on mielessäni kuitenkin se paikka, jossa kaikki alkoi.
Olin toki ennen ensimmäisiä käyntejä v. 1967 kuunnellut paljon musiikkia radiosta, joten klassinen musiikki oli sinänsä tuttu ja tärkeä elementti elämässäni. Edelleen kuuntelen suurimman osan tarvitsemastani musiikista kotona, asun levystön, nuotiston ja musiikkikirjaston keskellä, mutta livekokemukset kuuluvat asiaan.
Turun konserttitaloa en unohda ja toivon pääseväni lähitulevaisuudessa käymään uudessa Fuugassa.
Konserttisaliin liittyy paljon muistoja ihmisistä, jotka ovat tulleet vuosien myötä tutuiksi katsomosta ja lavalta. Yhdessä olemme vanhentuneet ja osa meistä on poistunutkin jo keskuudestamme. Lukuisat konsertit ovat koskettaneet ja nostaneet tunteiden laajaa kirjoa meissä, joskus lohduttaneet surussamme. Erityisesti muistan toivekonsertin, jossa olin toivonut soitettavaksi Valse Tristen ja tunnekokemuksen, kun se soitettiin.
Nuorena olin muutaman kerran Konserttisalissa esiintymässä Turun harmonikkakerhon hanuriorkesterin kanssa.
Monta vuotta kävimme konserttitalossa katsomassa tyttöjemme tanssikoulun, ’Tanssituvan’ syys-ja kevätnäytöksiä.
Viime vuosina olemme olleet TFO:n konserteissa kausikorttilaisina. ’Open orchestra’ -konsertit ovat olleet myös hienoja!
Myös erilaisissa joulukonserteissa sekä Rajaton-yhtyeen konserteissa olen käynyt. Aina on ollut juhlava ja lämmin tunnelma!
Varhaisista muistoista teinivuosiltani on päällimmäisenä Wigwam-yhtyeen konsertti.
Mutta talon suurin merkitys minulle on sillä, että siellä on kantaesitetty neljä ensimmäistä sinfoniaani ja viimeksi kolme vuotta sitten kontrabassokonserttoni ”Sinuhe”. Näistä esityksistä, jotka kaikki ovat olleet ensiluokkaisia (kiitos siitä orkesterille ja kapellimestareille) merkittävin elämäni kannalta on sittenkin ensimmäisen sinfoniani ”Puuttuva lapsi” kantaesitys vuonna 1995.
Muistan kiitollisena tuolloista intendenttiä, Kalevi Kuosaa, hänen ansiotaan lienee pitkälti se, että teos otettiin ohjelmistoon. ”Puuttuvan lapsen” saama suopea vastaanotto, niin yleisön, lehdistön kuin orkesterinkin taholta, oli epävarmalle ja ehkä hieman pelokkaallekin aloittelevalle orkesterimusiikin säveltäjälle positiivinen yllätys. Pokkaaminen lavalla suuren yleisön edessä, juuri tämän nyt taakse jäävän talon salissa, on edelleen tuoreena muistissani. Veikkaanpa, että jos vastaanotto olisi ollut päinvastainen, en olisi jatkanut orkesterimusiikin säveltämistä.
– Säveltäjä Pertti Jalava
Vierailevien operettiteattereiden esitykset toivat kaupunkiin iloisia tunnelmia, joissa saattoi olla esiintyjänä myös Turun oma tähti Tamara Lund.
Turun oopperayhdistyksen ensi-illat toivat kansainvälisyyden tuntua ja nostattivat suurta juhlaa ilmapiiriin.
Turun kevään aloitti perinteisesti Wieniläiskonsertti, jonka iloiset sävelet kaikuivat Konserttitalon loistavan akustiikan ansiosta salin täyteiselle yleisölle tuoden kevättä rintaan. Konserttitalossa on koettu myös muutama unohtumaton Italia Instituutin järjestämä tapahtuma kaikille Italian ystäville, sillä Turku on Firenzen ystävyyskaupunki.
Kuoromies muistelee
Perheemme muutti vuonna 1952 Turkuun, samana vuonna kuin, Turun konserttitalo avattiin. Tuo rakennus tuli olemaan monta kertaa elämässäni mieluisa tapahtumapaikka. Muistan myös talon edustalla olevan patsaan, jota kävimme ihailemassa heti 1955, kun se oli paljastettu. Konserttitalo ja viereinen ammattikoulu oli saatu aikaan Göteborgin kaupungin avustuksella. Elettiinhän vielä sotien jälkeistä pula-aikaa. Erik Borgström oli tärkeä puuhamies tuossa projektissa. Hänen muistolaattansa on ammattikoulun seinässä Aninkaistenkadun varrella. Tapasin Borgströmin vuosia myöhemmin ollessani Göteborgissa vaihto-opettajana.
Ensi kerran pääsin tuolle lavalle esiintymään 1958 soittaessani Matti Hannulan johtamassa koululaisten nokkahuiluorkesterissa. Seuraava instrumenttini oli viulu. Sain yksityisopetusta kaupunginorkesterin alttoviulisti Rudolf Nienstediltä. Hän johti myös koululaitoksen jousiorkesteria.
Kouluaikana meillä oli mahdollista käydä kuuntelemassa kaupunginorkesteria. Orkesteri vieraili myös koulussamme Jorma Panulan johtamana. Tytöt ihastuivat Panulan esiintymiseen ja alkoivat käymään konserteissa sen jälkeenkin. Muita tilaisuuksia on jäänyt myös mieleeni. Venenäyttely, puutarhanäyttely ja teatteriesitykset. Neuvostoliiton ystävyysvierailujen esitykset: ripaskaa ja naislaulajien kimakat äänet.
Esiinnyin lasteni kanssa 1986 Täyskymppi -tapahtumassa Jaakko Löytyn lämppärina. Liittyessäni Mieskuoro Laulun Ystäviin 1983 alkoi konserttisali tulla jo todella tutuksi. LY järjesti usein omia tilaisuuksiaan konserttisalissa. Isänmaallinen juhla 5.12. järjestettiin vuosittain siellä, kunnes vähenevä yleisömäärä vei meidät Sigyn -saliin. Erikseen mainitsen Jarmo Kokkosen ideoiman 1993 Oopperan helmet -produktion. Yhdessä Turun Naislaulajien kanssa esiinnyimme kaksi kertaa täydelle salille. Kokkonen käynnisti LY:ssä myös Kullervo -projektin. Se tuli viemään kuoromme ensin TFO:n kanssa yhteistyöhön ja myöhemmin ympäri maailmaa. Jaques Mercier 1994, Jorma Panula ja levytys TFO:n kanssa 1996 ja viimein 2014 Leif Segerstamin johdolla.
Laulun Ystävät ovat laulaneet Turun kaupungin itsenäisyysjuhlissa Finlandia yleensä ohjelmistossa, myös Sibeliuksen teokset Tulen synty sekä Sandels on esitetty. Erikoinen muisto minulla on vuoden 1999 LY:n juhlakonsertista. Märt Krellin johdolla esitimme Veljo Tormiksen kalevalaisen ”Vipusessa käynti” -teoksen. Siinä käytetään säestyksessä useita kansansoittimia. Itse soitin tuolloin viisikielistä kannelta. Aiemmin 1997 Krell valmensi LY:n TFO:n Babi Jar -projektiin.
Avustaessani muissa kuoroissa, CCA ja Turun Oopperakuoro, olen saanut lisäkokemuksia konserttitalon lavalta. Maininnan arvoinen on Lentävä Hollantilainen, jolloin esiintymisnäyttämönä olivat Sigyn ja Suomen Joutsen. Viimeinen LY:n esiintyminen vanhassa konserttitalossa oli syyskuussa 2026. Vuoden 1952 ensikonsertin toisinto oli varsin mukava kokemus.
Nyt odottelen mahdollisuutta päästä Fuugaan kuoron riveissä. Jos se on itsenäisyyskonsertti, näen varmasti siellä lavalla sen leijonavaakunan, jota olin kahden heraldikkoystäväni kanssa uudistamassa vanhaan konserttitaloon. Pekka Saarela
Kävin 1952 -konsertissa, vuonna 1952 olin 6-vuotias.
Asiakkuuteni vanhaan taloon on pitkä. Pikkupoikana kävin siellä äitini kanssa katsomassa teattereita, kun sen aikainen teatteritalo paloi.
Myöhemmin kävimme vaimoni kanssa Oopperayhdistyksen operettinäytöksissä.
70-80-luvuilla kävimme poikamme kanssa kamari- ja sinfoniakonserteissa. Sihen aikaan kävi kovia nimiä itäblokista Turussakin.
1990-2000-lukujen vaihteen ympärysvuosina elelimme vaimoni kanssa pääosin Keski-Euroopassa, mutta kävimme täällä käydessämme aina myös konserteissa. Koronan jälkeen meillä on ollut jälleen kausiliput kaikkiin TFO:n konsertteihin vuosien ajan.
Ensimmäinen kosketus lavaan oli vuonna -61, jolloin olin neljävuotias. Esiinnyin Telma Tuuloksen balettikoulun ryhmän kanssa operetti Marizassa, ja vastanäyttelijänä oli Elis Sella.
Kasvoin Turun seudulla sinfonisen elokuvamusiikin fanina. Se tuntui viime vuosituhannella harrastuksena marginaalin marginaalilta. Vuosituhannen vaihteessa alkoi kuulla elokuvamusiikkikonserteista, mutta ajatteli, että semmoista varten olisi matkustettava jonnekin ulkomaille.
En olisi ikinä, ikinä voinut silloin aikoinaan kuvitella, että vuonna 2015 saisin kuulla yhden suosikkiteokseni, Basil Poledouriksen Riders of Doomin elokuvasta Conan barbaari, soitettuna livenä Turussa sekä sinfoniaorkesterin ETTÄ kuoron kanssa. Ne isorummun paukahdukset iskivät syvälle sieluun asti.
Kävi vieläpä niin, että se oli ensimmäinen elokuvamusiikkikonsertti, jonka sain jakaa tulevan vaimoni kanssa. Hän sanoi myöhemmin: ”Olen ruvennut ajattelemaan sitä meidän biisinä.”
Olin 4-vuotias, kun pääsin ensimmäisen kerran konserttitalolle ja poliisien joulujuhlaan. Vieläkin muistan ihmeellisen ala-aulan, jossa vaihdoimme kengät hienoilla vaaleansinisillä samettipenkeillä istuen. Ja sitten nousu ylös leveää käytävää pitkin suureen juhlavaan saliin. Ohjelmasta muistan Sennin ja Arvidyn esityksen, joka nauratti kaikkia. Oli siinä pikkutytöllä ihmettelemistä!
Jonas Kaufmann ja pisimmät aplodit ikinä.
Nuoruuden muisto 1960-luvulta, Konserttitalolla soittamassa Madmen. Hienoa stemmalaulua Olli &co, mutta meille teinitytöille tärkeintä taisi olla nähdä teidät ja vähän kirkuakin, mikä kuului asiaan 🙂
En muista tarkkaan vuotta mutta se oli 1980–1984, asuimme Varissuolla ja USA:sta esiintyi konserttitalolla ryhmä, joka tarvitsi yöpaikkaa. Meillä oli kaksi nuorta miestä ja aamiaisella, kun pidimme ruokarukouksen, he ihmettelivät, kun missään muissa maissa ei ollut pidetty rukousta.
Jossain vaiheessa pandemian aikana istuttiin väljästi joka toisella tuolilla. Maailmankuulujen laulajien konsertit ovat olleet aivan huippuja, mutta kyllä myös orkesterimme on kehittynyt vuosi vuodelta eri kapellimestarien ohjauksessa.