TFO: Adagio rauhalle

Victoria Poleva kuuluu tämän hetken kansainvälisesti esitetyimpiin ukrainalaisiin säveltäjiin. Hänen tunnevoimainen ja usein inhimillisesti koskettava musiikki on vedonnut laajasti kuulijoihin eri puolilla maailmaa. Hän on säveltänyt laajan tuotannon, johon sisältyy näyttämöteoksia, kolme sinfoniaa (1988/2008, 1990 ja 2003) ja muuta orkesterimusiikkia, kuoro-orkesteriteoksia, kuoromusiikkia erilaisille kokoonpanoille sekä kamari-, piano ja laulumusiikkia.

Poleva aloitti säveltäjänuransa 1980-luvulla modernistisen ja monityylisen ilmaisun merkeissä. Hän koki kuitenkin 1990-luvun lopulla perustavanlaatuisen tyylinmurroksen, joka vei hänet keinoiltaan paljon aiempaa yksinkertaisempaan, jopa minimalismiin liitettyyn tyyliin. Hän kommentoi uutta tyyliään haastattelussa vuonna 2014: ”Joitakin elementtejä minimalismista, esimerkiksi toistoa, voi kenties sisältyä teoksiini. Mutta sitä, mitä teen, voidaan itse asiassa kutsua ’maksimalismiksi’. Se tarkoittaa äärimmäisen rikasta sisältöä hyvin lakonisissa muodoissa. Maksimi ilmaistaan minimissä, ikään kuin kaikki olisi ei-missään.”

Tätä ”minimissä ilmaistua maksimia” edustaa myös hänen viimeaikaiseen tuotantoonsa kuuluva orkesteriteos Nova (2022), joka on omistettu Ukrainan rohkeudelle. Se kasvaa vaskien ja lyömäsoittimien fanfaarimaisten sointien säihkeestä väkevän rytmisen sykkeen siivittämäksi, intensiivisen hellittämättömäksi motorisuudeksi. Se on yhden määrätietoisen ajatuksen tehokas toteutus, joka huokuu joka solullaan rohkeutta ja periksiantamattomuutta.

I Moderato con moto – Agitato – Tempo primo
II Vivace – Animando – Largamente – Cadenza (attacca)
III Passacaglia: Andante lento

Kun tunnelmat Euroopassa alkoivat kiristyä keväällä 1939, päätti nuoren polven englantilaislahjakkuuksiin kuulunut Benjamin Britten siirtyä uhkaavan sodan jaloista huhtikuussa Yhdysvaltoihin. Toisen maailmansodan sitten syttyessä syyskuun alussa, hän päätti jäädä maahan pitemmäksikin aikaa ja palasi Englantiin vasta keväällä 1942.

Aika Amerikassa osoittautui hedelmälliseksi Brittenille ja tuotti monia hänen varhaisemman tuotantonsa keskeisiä teoksia. Niihin kuuluu myös viulukonsertto. Hän oli tosin aloittanut teoksen säveltämisen jo Englannissa 1938, mutta sai sen valmiiksi vasta Yhdysvalloissa lokakuussa 1939. Vaikka Britten sävelsi teosta kaukana sotaan ajautuneesta Euroopasta, on konserton vakavan yleissävyn ja tunnevoimaisen ilmaisun yleisesti tulkittu heijastavan tuolloisia ahdistavia tunnelmia.

Teos on kolmiosainen mutta tavallaan toisin päin kuin konsertoissa yleensä, sillä Prokofjevin ensimmäisen viulukonserton tavoin hitaammat osat ovat reunimmaisina ja nopea osa keskellä. Tosin kahdessa ensimmäisessä osassa on useampia tempovyöhykkeitä. Esimerkiksi ensiosassa lyyrinen aines saa kontrastikseen nopeasykkeisen käänteen.

Keskiosa on ikiliikkujamainen ja kiihkeäsykkeinen scherzo. Se huipentuu virtuoosiseen kadenssiin, jossa muistellaan kahden ensimmäisen osan materiaalia ja liu’utaan tauotta suoraan päätösosaan. Finaali rakentuu pasuunan esittelemän toistuvan bassoteeman varaan rakentuvaksi musiikillisesti moni-ilmeiseksi mutta tunnelmaltaan pääosin vakavahenkiseksi ja viulun tunteikkaaseen loppulauluun päättyväksi passacagliaksi.

Nykypäivän perspektiivistä Joonas Kokkonen näyttäytyy suomalaisessa musiikissa vankan peruskiven kaltaiselta perinteisten arvojen vaalijalta. Oman säveltäjänuransa alkuvaiheissa hän edusti kuitenkin sodanjälkeisessä tilanteessa sekä uutta nousevaa sukupolvea että uusia, kohti modernismia vieviä ihanteita.

Kokkonen oli herättänyt jo 1953 ensiesitetyllä pianokvintetolla lupaavasti huomiota, mutta varsinaiseksi läpimurroksi muodostui vasta Musiikkia jousiorkesterille (1957). Se on edennyt Kokkosen varhaista tuotantoa hallinneesta uusklassismista jo niin pitkälle kohti kromaattisempaa ilmaisua, että siirtyminen seuraavissa teoksissa dodekafoniaan oli hänen kehityksessään luonteva ja jopa väistämättömältä tuntunut askel.

Musiikkia jousiorkesterille hahmottuu neljine osineen ja lähes puolen tunnin kestossaan sinfoniseksi kokonaisuudeksi. Sen emotionaalisena ytimenä on kolmantena oleva hidas osa Adagio religioso. Se kasvaa esiin hiljaisesti mietiskellen, aihelmia herkkävireisesti tapaillen ja alkaa vähitellen hakeutua kohti melodisesti määrätietoisempia muotoja. Lakipiste saavutetaan puhtaiden kolmisointujen kirkastamassa huipennuksessa, josta musiikki vajoaa takaisin hiljaisuuden rajoille.

Adagio religiosossa toteutuu koskettavan kauniilla tavalla Kokkosen sävelajattelussa keskeinen, rajatusta alkumateriaalista muotoutuvan orgaanisen kasvun ajatus. Samalla osa henkii Kokkosella usein esiintyvää uskonnollista elämysmaailmaa, jonka tunnetuin edustaja on ooppera Viimeiset kiusaukset.

I Dies Irae (Vihan päivä). Allegro marcato
II De profundis clamavi (Syvyydestä minä huudan sinfua, Herra). Adagio
III Dona nobis pacem (Anna meille rauha). Andante – Adagio

”Kiinnitän suurta huomiota musiikilliseen arkkitehtuuriin, jota en haluaisi koskaan nähdä uhrattavan kirjallisista tai kuvauksellisista syistä. Esikuvani on Bach. En pyri joidenkin anti-impressionistien tapaan palaamaan harmoniseen yksinkertaisuuteen. Olen päinvastoin sitä mieltä, että meidän pitäisi hyödyntää meitä edeltäneen koulukunnan harmonisia materiaaleja mutta eri tavoin – linjojen ja rytmien perustana.”

Näin hahmotteli musiikillisia ihanteitaan sveitsiläisten vanhempien lapsena Ranskassa syntynyt ja siellä asunut Arthur Honegger. Sanoissa korostuu vakavahenkinen ja musiikin rakenteita korostava asenne säveltämiseen. Vaikka hän ei halunnut kytkeä musiikkiaan liian tiukasti ”kirjallisiin tai kuvauksellisiin” virikkeisiin, sellaiset hedelmöittivät usein hänen sävellystyötään. Hänen keskeisiä teoslajejaan ovat oratoriot ja oopperat, joiden rinnalle nousevat merkityksessä myös viisi vuosien 1930 ja 1950 välillä valmistunutta sinfonia, ja niistäkin kolmessa viimeisessä on puhtaan musiikin ulkopuolelle viittaavia aineksia.

Honeggerin kolmas sinfonia on sävelletty toisen maailmansodan jälkitunnelmissa 1945–1946, ja sodan tunnelmat ovat jättäneet syvät jälkensä sen musiikkiin. Honegger antoi teokselle lisänimen ”Liturginen”, ja jokainen sen kolmesta osasta on nimetty katolisen liturgian mukaan. Mitään tarkempaa sanallista ohjelmaa Honegger ei teokselle antanut, ehkä siksi ettei se sellaista tarvitse. Sen vakavahenkinen ilmaisu kertoo jo riittävästi ja nostaa teoksen yleispätevään, yliajalliseen merkitykseen. Sen tunnelmien voi kuulla resonoivan vahvasti myös omassa ajassamme.

Sinfonian ääriosissa korostuvat sotaisan aggressiiviset ja tuhoavat voimat. Avausosa Dies irae (Vihan päivä) löytää levottomien alkuvaiheiden jälkeen vakaan jyräävästi etenevän rytmisen sykkeen. Osan päätös on kuitenkin hiipuva, kuin energiansa loppuun kuluttanut.

Hidas keskiosa De profundis clamavi (Syvyydestä minä huudan sinua, Herra) muodostaa teoksen linjakkaasti laulavan ja seesteisen suvantovaiheen. Osassa on silti myös omat jännitteensä, jotka vievät tuskalliseen huipennukseen, mutta lopussa osa palaa alkujakson linjakkuuteen.

Päätösosa Dona nobis pacem (Anna meille rauha) esittää nimessään rukouksen, ja osan alkupuoli tekee selväksi, miksi rukoukselle on aihetta. Se rakentuu hiljaisuudesta esiin kasvavaksi marssimaiseksi askellukseksi, ja sävy on uhkaava, lähestyvän armeijan kaltainen. Käyrätorvilla on keskeinen rooli marssissa, ja ne saavat välillä muita soittimia kontrapunktikseen. Tämä jakso kantaa teoksesta vahvimmin mukanaan vasta koetun sodan tunnelmia ja kasvaa huipennuksessa musertavaan voimaan. Hidas päätösjakso muotoutuu jousten lempeän lohdulliseksi lauluksi, ja osan lopussa piccolo-huilun viimeinen repliikki on kuin hento toivonsäe sodan kauhujen jälkeen.