TFO: Ranskalaista romantiikkaa

Nocturne
Cortége

Varhainen kuolema on sytyttänyt traagisen sädekehän ranskalaisen Lili Boulangerin ylle. Silti hänen elämättä jääneen elämänsä ja säveltämättä jääneiden teostensa luomaa varjoa vahvemmin vaikuttaa hänen reilut parikymmentä teosta käsittävän tuotantonsa voima. Hän oli enemmän kuin vain loistava lahjakkuus: jo valmis, pitkälle ehtinyt taiteilija, jonka teoksissa ajan musiikillinen moni-ilmeisyys sai rikkaan tulkinnan.

Boulanger sai virikkeitä sekä opettajaltaan Gabriel Faurélta että musiikin impressionismin kantaisältä Claude Debussyltä, molemmat hänen musiikkinsa ihailijoita. Hänen tuotantonsa koostuu pääasiassa kamarimusiikista sekä eri kokoonpanoille sävelletyistä vokaaliteoksista, joista tunnetuimpia ovat kolme orkestraalista psalmisävellystä.

Kaksi kappaletta viululle ja pianolle on sävelletty kolmen vuoden välein erillisiksi teoksiksi, mutta niitä esitetään usein yhdessä, sillä ne muodostavat tasapainoisen, ikään kuin toisiaan täydentävän parin. Ilmaisultaan ne edustavat hienostunutta ranskalaista myöhäisromantiikkaa kevein impressionistisin sävytyksin. Kahdessa päivässä syyskuussa 1911 sävelletty Nocturne on kaunis öinen tunnelmakuva. Cortége on kepeän eloisasti ja valoisasti sykkivä miniatyyri. Sen Boulanger sävelsi vuonna 1914 Roomassa Ranskan akatemian Villa Medicissä, jossa hänellä oli oikeus asua, kun hän oli voittanut vuonna 1913 ensimmäisenä naisena ranskalaisille säveltäjille vuodesta 1803 lähtien jaetun Prix de Rome –palkinnon Goethe-aiheisella kantaatillaan Faust et Hélène.

Teosesittely: Kimmo Korhonen

Allegro vivace
Andante
Scherzo: Presto
Allegro

”Minulle taide on muotoa. Ilmaisu ja intohimo vetoavat ennen muuta harrastelijaan; taiteilija suhtautuu asiaan toisin. Musiikki on muutakin kuin aisti-ilon ja kiihkeän tunteen lähde. Tämä ominaisuus, vaikkakin kallisarvoinen, on vain yksi nurkka musiikin laajassa valtakunnassa. Se, joka ei saa täydellistä mielihyvää hyvin rakennetusta, yksinkertaisesta, pelkästään järjestyksen kaunistamasta sointukulusta, ei todella rakasta musiikkia.”

Näin kiteytti säveltäjänasenteensa ranskalainen Camille Saint-Saëns. Hän eli keskellä romantiikan kukoistusta mutta oli hengeltään klassisti. Hän toki kokeili sellaisia romantiikan kaudella kukoistaneita muotoja kuin ooppera ja sinfoninen runo, mutta keskeisimmän elämäntyönsä hän teki sinfonikkona ja konserttojen säveltäjänä, ja samaa klassistisen tradition linjaa jatkavat myös hänen lukuisat laajamuotoiset kamarimusiikkiteoksensa. Klassismi ei kuitenkaan estänyt sitä, että hänen musiikissaan on myös energisyyttä ja tunnevoimaa.

Saint-Saënsin pianotrio nro 1 (1863) edustaa hyvin hänen tasapainoisen ilmaisunsa ihanteita. Se on perinteinen neliosainen kokonaisuus, jonka avaa kepeän eloisa, vaihtelevin rytmisin yksiköin sykkivä ensiosa. Hitaassa osassa on sekä auvergnelaiseen kansansävelmään pohjautuvan avausteeman salaperäistä melankoliaa, että sen kahden muun teeman vuolaampaa melodisuutta. Kolmantena oleva scherzo on vuoroin pidättelevän kepeä, vuoroin painokkaampi. Finaali alkaa harhaanjohtavan kepeästi mutta kasvaa sitten rikkaaksi kokonaisuudeksi.

Teosesittely: Kimmo Korhonen

I ”Une sainte en son auréole”
II ”Puisque l’aube grandit”
III ”La lune blanche luit dans les bois”
IV ”J’allais par des chemins perfides”
V ”J’ai presque peur, en vérité”
VI ”Avant que tu ne t’en ailles”
VII ”Donc, ce sera par un clair jour d’été”
VIII ”N’est-ce pas?”
IX ”L’hiver a cessé”

Gabriel Fauré oli säveltäjänä kohtuuden mies. Vaikka hänen uransa sijoittuu myöhäisromantiikan kuohkeimman kukoistuksen aikaan, hän suosi omassa musiikissaan tasapainoista, vivahteikkaan sävykästä ja hienostuneen tunnelmallista ilmaisua, joka oli kaukana monien samanaikaisten säveltäjien tavoittelemista äärimmäisyyksistä. Vaikka hän sävelsi kolme oopperaa (mm. Penelope) ja laajamuotoisen Requiemin, hänen tuotantonsa määrällinen ydin oli kamari- ja pianomusiikissa sekä lauluissa.

Monille Fauré oli ranskalaisen laulumusiikin kenties suurin mestari ja La Bonne Chanson hänen hienoin teoksensa. Se valmistui ensin vuosina 1892–1894 versiona lauluäänelle ja pianolle, sitten vuonna 1898 laululle, pianolle ja jousikvintetille. Teos on sävelletty Paul Verlainen (1844–1896) runoihin hänen samannimisestä kokoelmastaan vuodelta 1870. Fauré on kuitenkin järjestänyt valitsemiaan runoja uuteen järjestykseen luodakseen eheämmän kokonaisuuden.

La Bonne Chanson käsittää yhdeksän laulua, joiden välillä on muutamia yhdistäviä aihelmia. Faurén hienostuneen rikas ilmaisu tulee esiin sekä melodioiden usein kuin vapaana virtaavassa ja sanojen rytmiä noudattelevassa linjakkuudessa, että harmonioiden vivahteikkuudessa ja runsaassa kromaattisuudessa. Muutamassa laulussa (varsinkin nrot 6 ja 7) on rytmisiä vaihdoksia rikastamassa ilmaisua. Sarjan suurena kerronnallisena linjana on kehitys alkupuolen laulujen epävarmoista rakkauden haaveista kohti viimeisten laulujen syventyneitä rakkaudentuntoja.

Teosesittely: Kimmo Korhonen

runoilija: Paul Verlaine

I Une Sainte en son auréole,
Une Châtelaine en sa tour,
Tout ce que contient la parole Humaine de grace et d’amour;

La note d’or que fait entendre
Le cor dans les lointains des bois
Mariée à la fierté tendre
Des nobles Dames d’autrefois;

Avec cela le charme insigne
D’un frais sourire triomphant
Éclos dans les candeurs de cygne
Et des rougeurs de femme-enfant;

Des aspects nacrés, blancs et roses,
Un doux accord patricien:
Je vois, j’entends toutes ces choses
Dans son nom Carlovingien.

II Puisque l’aube grandit,
puisque voici l’aurore,
Puisque, après m’avoir fui longtemps, l’espoir veut bien
Revoler devers moi qui l’appelle et l’implore,
Puisque tout ce bonheur veut bien être le mien,

Je veux, guidé par vous, beaux yeux aux flammes douces,
Par toi conduit, ô main où tremblera ma main,
Marcher droit que ce soit par des sentiers de mousses
Ou que rocs et cailloux encombrent le chemin;

Et comme, pour bercer les lenteurs de la route,
Je chanterai des airs ingénus, je me dis

Qu’elle m’écoutera sans déplaisir sans doute;
Et vraiment je ne veux pas d’autre Paradis.

III La lune blanche luit dans les bois;
de chaque branche part une voix sous la ramée…

O bien aimée!

L’étang reflète,
profond miroir,
la silhouette du saule noir
où le vent pleure…

Rêvons, c’est l’heure!

Un vaste et tendre
apaisement semble descender du firmament
que l’astre irise…

C’est l’heure exquise.

IV J’allais par les chemins perfides,
Douloureusement incertain,
Vos chères mains furent mes guides;

Si pâle à l’horizon lointain
Luisait un faible espoir d’aurore;
Votre regard fut le matin.

Nul bruit, sinon son pas sonore,
N’encourageait le voyageur;
Votre voix me dit: ”Marche encore!”

Mon coeur craintif, mon sombre coeur
Pleurait, seul, sur la triste voie, L’amour, délicieux

vainqueur,
Nous a réunis dans la joie!

V J’ai presque peur, en vérité,
Tant je sens ma vie enlacée
A la radieuse pensée
Qui m’a pris l’âme l’autre été,

Tant votre image à jamais chère, Habite en ce coeur tout à vous,
Mon coeur uniquement jaloux De vous aimer et de vous plaire.

Et je tremble, pardonnez-moi, D’aussi franchement vous le dire,
A penser qu’un mot, un sourire De vous est désormais ma loi,

Et qu’il vous suffirait d’un geste, D’une parole ou d’un clin d’oeil, Pour mettre tout mon être en deuil De son illusion céleste!

Mais, plutôt, je ne veux vous voir, L’avenir dût-il m’être sombre Et fécond en peines sans nombre, Qu’à travers un immense espoir;

Plongé dans ce bonheur suprême,
De me dire encore et toujours,
En dépit des mornes retours
Que je vous aime, que je t’aime!

VI Avant que tu ne t’en ailles,
Pâle étoile du matin
”Mille cailles
Chantent dans le thym.”

Tourne devers le poète
Dont les yeux sont pleins d’amour, ”L’alouette
Monte au ciel avec le jour!”

Tourne ton regard que noie
L’aurore dans son azur;
”Quelle joie Parmi les champs de blé mûr.”

Et puis fais luire ma pensée
Là-bas, – bien loin, oh, bien loin! ”La rosée
Gaîment brille sur le foin!”

Dans le doux rêve où s’agite Ma vie mie endormie encore…
”Vite, vite, Car voici le soleil d’or.”

VII Donc, ce sera par un clair jour d’été
Le grand soleil, complice de ma joie,
Fera, parmi le satin et la soie,
Plus belle encor votre chère beauté;

Le ciel tout bleu, comme une haute tente,
Frissonnera somptueux, à longs plis
Sur nos deux fronts heureux qu’auront pâlis
L’émotion du bonheur et l’attente;

Et quand le soir viendra, l’air sera doux,
Qui se jouera, caressant, dans vos voiles,
Et les regards paisibles des étoiles
Bienveillamment souriront aux époux.

VIII N’est-ce pas?
nous irons, gais et lents, dans la voie
Modeste que nous montre en souriant l’Espoir,
Peu soucieux qu’on nous ignore ou qu’on nous voie.

Isolés dans l’amour ainsi qu’en un bois noir,
Nos deux coeurs exhalant leur tendresse paisible,
Seront deux rossignols qui chantent dans le soir.

Sans nous préoccuper de ce que nous destine
Le sort, nous marcherons pourtant du même pas,
Et la main dans la main, avec l’âme enfantine.

De ceux qui s’aiment sans mélange, n’est-ce pas?

IX L’hiver a cessé,
la lumière est tiède
Et danse, du sol au firmament clair,
Il faut que le coeur le plus triste cède
A l’immense joie eparsé dans l’air.

J’ai depuis un an le printemps dans l’âme,
Et le vert retour du doux floréal,
Ainsi qu’une flamme entoure une flamme,
Met de l’idéal sur mon idéal.

Le ciel bleu prolonge, exhausse et couronne
L’immuable azur où rit mon amour,
La saison est belle et ma part est bonne
Et tous mes espoirs ont enfin leur tour.

Que vienne l’été! Que viennent encore
L’automne et l’hiver! Et chaque saison
Me sera charmante, ô toi, que décore
Cette fantaisie et cette raison!

Pyhimys sädekehässään,

linnanrouva tornissaan,

kaikki se, mitä inhimillinen puhe sisältää armosta ja rakkaudesta;

Kultainen sävel, jonka torvi kajauttaa metsän kaukaisessa siimeksessä,

yhtyy entisaikojen

aatelisrouvien lempeään ylpeyteen;

Ja lisäksi raikkaan ja voittoisan hymyn

ainutlaatuinen viehätys,

joka puhkeaa esiin joutsenen viattomuudessa

ja lapsi-naisen poskipunoissa;

Helmiäisen, valkean ja ruusunpunaisen sävyjen,

Hienostunut, aatelimainen yhdistelmä,

Näen ja kuulen kaiken tämän hänen karolingisessa nimessään.

Koska aamu valkenee, koska päivä koittaa,
koska toivo, vältettyään minua pitkään, suostuu
palaamaan luokseni, kun kutsun ja rukoilen sitä,
koska kaikki tämä onni suostuu olemaan minun,

Haluan, teidän johdattamananne, kauniit silmät lempeine liekkeineen,
sinun johdattamanasi, oi käsi, jossa käteni vapisee,
kulkea suoraan, olipa polku sitten sammalpeitteinen tai kiviä täynnä;

Ja koska, lieventääkseni matkan hitautta,

laulan viattomia lauluja, ajattelen, että hän kuuntelee minua mielellään; enkä todellakaan halua muuta paratiisia.

Valkoinen kuu
loistaa metsässä.
Jokaisesta oksasta nousee ääni lehvistön alta…

Oi rakastettu!

Lampi heijastaa
syvänä peilinä
mustan pajun hahmon,
jossa tuuli itkee…

Nyt on aika unelmoida!

Laaja ja lempeä
rauha tuntuu
laskeutuvan taivaasta
kuun valoa hohtaen…

Tämä on ihana hetki.

Kuljin petollisia polkuja,
kivuliaan epävarmana,
teidän rakkaat kätenne olivat oppaanani;

Kaukana horisontissa

loisti heikko aamunkoiton toivo; teidän katseenne oli aamu.

Mikään ääni, paitsi hänen askeleidensa kaiku,

ei rohkaissut matkailijaa;

Äänesi sanoi minulle: ”Jatka matkaa!”

Pelokas sydämeni, synkkä sydämeni
itki yksin surullisella tiellä.
Rakkaus, suloinen voittaja,
yhdisti meidät ilossa!

Totta puhuen melkein pelkään,
niin vahvasti tunnen elämäni kietoutuneen

siihen säteilevään ajatukseen, joka viime kesänä vei sieluni,

Niin rakas on ikuisesti kuvasi, joka asuu tässä sydämessäni, joka kuuluu kokonaan sinulle,

ja sydämeni ainoa huoli
on teitä rakastaa ja miellyttää;

Ja minä vapisen, antakaa anteeksi, kun sanon tämän teille suoraan, ajatellessani, että yksi sana, yksi hymy
teiltä on tästä lähtien lakini,

Ja että riittää pelkkä ele, sana tai silmänisku, jotta koko olemukseni surisi sen taivaallisen harhan vuoksi!

Mutta jollen enää näkisi teitä, olisi tulevaisuus synkkä ja täynnä loputonta tuskaa, jonka rikkoisi vain yksi valtava toive:

Vaipuneena tähän korkeimpaan onneen
sanon itselleni yhä uudelleen, huolimatta synkistä ajatuksista, että rakastan teitä, että rakastan sinua!

Ennen kuin lähdet,
kalpea aamutähti:
“Tuhat viiriäistä jo
laulaa timjamissa.”

Käänny runoilijan puoleen,
jonka silmät ovat täynnä rakkautta:
“Kiuru kohoaa taivaalle aamun valossa!”

Käännä katseesi, jonka aamunkoitto hukuttaa sineensä: “Mikä ilo kypsien viljapeltojen keskellä.”

Ja sitten anna ajatukseni loistaa tuolla kaukana – oi, niin kaukana! “Kaste kimmeltää iloisesti heinällä!”

Siinä suloisessa unessa, jossa elämäni, rakkaani, vielä nukkuu… ”Pian, pian, sillä kultainen aurinko nousee.”

Niin se tapahtuu kirkkaana kesäpäivänä,
suuri aurinko, iloni liittolainen, tekee satiinin ja silkin keskellä vielä kauniimmaksi teidän rakkaan kauneutenne;

Sininen taivas, kuin korkea teltta, Värähtelee upeana, pitkillä taitteillaan

Meidän molempien onnellisten otsien yllä, jotka kalpenevat

onnesta ja odotuksesta;

Ja kun ilta saapuu, ilma on leuto, se leikkii hyväillen teidän huntunne kanssa, ja tähtien rauhalliset katseet hymyilevät suopeasti avioparille.

Eikö niin?

Kuljemme iloisina ja rauhallisina sitä vaatimatonta polkua, jota Toivo meille hymyillen osoittaa, välittämättä siitä, huomaako meitä kukaan.

Rakkauteen sulkeutuneina kuin pimeään metsään,
meidän kaksi sydäntämme huokuvat rauhallista hellyyttään, ja ovat kuin kaksi satakieltä, jotka laulavat illassa.

Huolehtimatta siitä, mitä kohtalo meille varaa,
me kuitenkin kuljemme samaa tahtia, käsi kädessä, lapsenomaisin sieluin.

Niinkö on niiden laita, jotka rakastavat toisiaan puhtaasti, eikö vain?

Talvi on väistynyt,

valo on lempeä
ja tanssii maasta kirkkaaseen taivaaseen.
Synkimmänkin sydämen täytyy väistyä ilmassa leviävän suunnattoman ilon tieltä.

Kevät on ollut sielussani jo vuoden,
vehreä kukkien kuun paluu,
Aivan kuin liekki ympäröi liekkiä, Se lisää ihannetta ihanteeseeni.

Sininen taivas jatkaa, korostaa ja kruunaa

Muuttumattoman taivaansinisen, jossa rakkauteni nauraa,

Vuodenaika on kaunis ja osani on hyvä

Ja kaikki toiveeni saavat viimein vuoronsa.

Tulkoon kesä! Tulkoot vielä myös syksy ja talvi! Ja jokainen vuodenaika

on minulle ihastuttava, oi sinä, jota koristavat

tämä mielikuvitus ja tämä järki!