TFO: Säveltäjien Suomi

”Aloitin urani lukioikäisenä. Toimin pianisti-säveltäjänä teatteriproduktioissa Helsingissä. 1974 pääsin unelmatyöhön Helsingin kaupunginteatterin kapellimestariksi. Niiden työvuosien aikana sävelsin lähinnä musikaaleja, lauluja, draamaa ja myös eräänlaisia ”kansanoopperoita”. Sibelius-Akatemian nuoriso-osasto ja myöhemmin solistinen puoli innostivat minua palavasti klassiseen musiikkiin. Viisaat opettajat johdattelivat syvempään analyysiin. Jazzia olin soittanut lapsesta saakka, omia bändejä syntyi.

Olen saanut johtaa omaa tuotantoani hienojen orkestereiden edessä monilla mantereilla. Itsenäinen ja totaalinen musiikkityö vei lopulta voiton vakituisesta kapellimestarin virasta. 20 teatterivuoden jälkeen alkoi työpajalla tapahtua. Syntyi useita orkesteriteoksia, 13 oopperaa ja 16 konserttoa, kamarimusiikkia, oratorioita, messu ja balettimusiikkia. Kuoro- ja big band -musiikkiani esitetään kaikkialla, Youtube-taltioinnit eri mantereilta sen kertovat. Elokuvamusiikkia tilattiin, sopi minulle. Laulugenre on aina läheinen. Runon luettuani se saattaa soida sävelkulkuina heti.

Jatkan edelleen muusikon uraa. Toivon pysyväni energisen nuorison kelkassa. Rakastan soljuvaa melodiaa, svengiä, railakkaita rytmejä, kiehtovia harmonioita ja rakenteellista monipuolisuutta. Rakastan myös sävelten tummia virtoja ja laulutekstien tekoa. Työstän aluksi nopealla haltioitumisella ja improvisoinnin mielihyvällä. Partituuri syntyy sitten pohdiskellen kirjoituspöydällä. Se soi päässäni huolellisemmin kuin tietokoneääni.

CYCLOP on hirviö. Se asuu pahoissa ihmisissä. Silmitön raivo kieroilee ja väkivalloin koukuttaa. Se tappaa kokonaisia kyliä, siviilejä ja lapsia. Ihmiskunta joutui jälleen kokemaan tämän inhimillisyyden irvikuvan Venäjän hyökätessä Ukrainaan. Nyt eräs kyklooppi ryöstää alueita ja tappaa lapsia Gazassa. Säveltäjänä ei pääse tällaisen yli muuten kuin purkamalla tunteet orkesterimusiikiksi. Cyclop on toinen sotasinfoniani. Ensimmäinen oli ”Tyrants Don’t Believe in Love”. Cyclop on kolmiosainen ja esitetään ilman taukoja.

Olen käyttänyt teoksessani aiheeseen viittaavia pieniä sävelsitaatteja. Pelko, viuhuvat pommit ja epävarmuus hallitsevat kahta ensimmäistä apokalyptista osaa. Ihmiskunnan muistikuva on valitettavan lyhyt. Sodasta pitäisi aina kertoa taiteessa. Viimeinen herkkä osa on omistettu sotien uhrien muistolle. ”

Jukka Linkola
FÖRBY 6.9.2025

Jouni Kaipaisen klarinettikonserttoa Carpe Diem! (1990) pidetään usein lähtölaukauksena dogmaattisen modernismin pakkopaidan vapautumiselle, mutta itse asiassa jää murrettiin jo seitsemän vuotta aiemmin Mikko Heiniön laulusarjalla Vuelo de alambre. Heiniö oli yksi niistä säveltäjistä, jotka perustivat vuonna 1977 nykymusiikkikollektiivin Korvat auki. Hän oli ensimmäisiä, jotka etsivät määrätietoisesti tietä ulos yhä hapettomammaksi käyvästä musiikillisesta tilasta, ja hänen 1980- ja 1990-lukujen tuotantoaan voidaan luonnehtia postmodernistiseksi, sillä se sisältää suomalaisittain harvinaisia, moniin eri suuntiin viittaavia tyylisynteesejä.

Rikas tuotanto, joka käsittää muun muassa neljä oopperaa, neljä sinfoniaa, yhdeksän pianokonserttoa ja lukuisia kamarimusiikki- ja vokaaliteoksia, merkittävä akateeminen ura (muun muassa musiikkitieteen professuuri Turun yliopistossa), kotimaiseen nykymusiikin historiaan keskittynyt kirjallinen tuotanto sekä lukuisat luottamustehtävät tekevät Heiniöstä yhden viimeisen puolen vuosisadan merkittävimmistä hahmoista suomalaisessa musiikkielämässä.

Säveltäjänä Heiniö ei kuitenkaan ole aina saanut ansaitsemaansa huomiota, mikä on yllättävää, kun otetaan huomioon, että hänen aistillisesti värikäs, rytmisesti eloisa ja tyylillisesti monipuolinen musiikkinsa on luonteeltaan erittäin kommunikoivaa. Tämä pätee myös häpeilemättömän vapaamuotoiseen orkesteriteokseen On the Rocks, jonka nimi ei sulje pois mitään sen herättämiä merkitystä syventäviä viittauksia.

Erkki Salmenhaara oli kotimaisen musiikkielämän harvinainen lintu. Säveltäjänä hänellä oli äärimmäisen vastakohtainen profiili, eri aikoina eri syistä kiistanalainen ja nykyään skandaalisesti sivuutettu, kun taas hänen akateeminen uransa – musiikkitieteen apulaisprofessori, jonka ansioluettelosta löytyvät muun muassa Sibeliuksen ja Leevi Madetoja biografiat – on yleisesti arvostettu ja kunnioitettu.

Salmenhaara oli Joonas Kokkosen ja György Ligetin oppilas ja aloitti säveltäjänuransa rabulistisena avantgardistina, mutta teki jännittävän, lähes postmodernistisen murroskauden jälkeen 1960-luvun puolivälissä täyskäännöksen kohti tonaalista estetiikkaa, jota voisi kutsua lähes ”uudeksi yksinkertaiseksi”.

Salmenhaaran tyylillinen kehitys kulki monessa mielessä samaa käyrää kuin Arvo Pärtin suunnilleen samaan aikaan, mutta kun Pärtin käänne oli onnenpotku, Salmenhaaran tapauksessa se oli lähinnä musiikillinen itsemurha. Tonaalinen ja helposti kuunneltava musiikki ei ollut 70- ja 80-luvuilla modernistisesti suuntautuneen taidemusiikin valtavirran suosiossa, ja Salmenhaaran sävellystyö hidastui eristämisen myötä.

Ja se oli sääli. Parhaimmillaan Salmenhaara loi musiikkia, joka oli kaunista ja välittömästi tunnepitoista. Esimerkiksi hienovaraisessa, elegisessä Adagiettossa, jossa kaikki adagiettojen äiti – Mahlerin viidennestä sinfoniasta – kummittelee kulisseissa, mutta Salmenhaaran sävel on silti tunnistettavasti suomalainen.

Materiaaliltaan huolellisesti organisoitu kehityskulku kaaoksesta järjestykseen. Tai kuten eräs kommentaattori osuvasti ilmaisi: dinosaurus, joka oppii hyppäämään tasapainoisesti. Molemmat tulkintavaihtoehdot ovat täysin mahdollisia Jukka Tiensuun kymmenen minuuttia kestävän orkesteriteoksen Mxpzklin osalta, jopa siinä määrin, että ne tukevat toisiaan.

Teoksen dramaturginen perusidea ilmaistaan terävien kontrastien avulla aggressiivisen jylytyksen, massiivisten ja näennäisesti satunnaisesti yhdistettyjen sointublokkien sekä hiljaisten, hengästyttävän värisevien ja paikoin epäröivän melodian leimaamien osien välillä. Alussa ne ovat erillään toisistaan taukojen avulla, mutta vähitellen ne integroituvat yhä enemmän ja päättyvät lopulta lopulliseen järjestykseen: hiljaisuuteen.

Tiensuu on eräänlainen erakko kotimaisessa musiikkielämässä. Vannoutunut, mutta paradoksaalisesti helposti lähestyttävä modernisti, joka emotionaalisen välittömyytensä ansiosta ei jätä kuulijaa kylmäksi. Mikään suomalainen musiikki ei ollut soinut näin ennen Mxpzkl:ää, ja Magnus Lindbergin kahdeksan vuotta myöhemmin valmistuneessa teoksessa Kraft purkautuvat äänimassat ennakoivat monin tavoin Mxpzkl:ää.

Tiensuu on aina kulkenut omaa polkuaan. Näin myös salaperäisten, monitulkintaisten teosten nimien ja yksittäisiä teoksia koskevien kommenttien nimenomaisen kieltäytymisen osalta. Hän jättää tämän osan mielihyvin kuulijan mielikuvituksen varaan, ja scifi-henkisen nimen osalta teidän arvauksenne on siis yhtä relevantti kuin minun.

1. Pan och herdarna
2. Humlor (Osvald Sirén)
3. Pan soittaa (Einari Vuorela)
4. Lärkan leker (Ernst V. Knape)

Heidi Sundblad-Halme kuului niihin suomalaisiin muusikoihin, joiden uraa varjosti hänen aikanaan naispuolisia säveltäjiä ja kapellimestareita kohtaan tunnettu epäluulo ja väheksyntä. Silti hän sävelsi laajahkon tuotannon, johon sisältyy muun muassa baletti Lumottu vyö (1939), useita orkesteriteoksia, yksinlauluja sekä lastenmusiikkia. Vuonna 1938 hän perusti naisista koostuneen Helsingin Naisorkesterin, jota hän johti lähes kuolemaansa saakka.

Sundblad-Halmeen Pan Suite sopraanolle ja orkesterille on valmistunut alun perin vuonna 1948, mutta lopullinen versio on vuodelta 1951. Läpikuultavassa runollisuudessaan teos luo vahvasti omaäänisen sointimaailmansa aikansa suomalaisessa musiikissa. Sopraanosolistille se tarjoaa rikasilmeisen mutta kuvioivuudessaan myös vaativan tehtävän.

Pan-sarjassa on neljä laulua, joista antiikin Kreikan metsän ja paimenten Pan-jumalaan liittyy tekstiltään suoraan vain kolmas laulu Pan soittaa. Muut laulut kietoutuvat vapaammin sen ympärille aiheiltaan ja tunnelmiltaan. Pan-jumalan soitin oli huilu, ja se nouseekin teoksessa sopraanon rinnalle laajoine solistisine osuuksineen. Teosta hallitsee lyyrisen herkkä ja runollinen sointiasu selvine impressionistisine sävytyksineen. Avauslaulussa sopraanon osuus koostuu lähes kokonaan vokaliiseista ja puhkeaa vain hetkeksi sanoihin. Vokaliiseja on teoksessa myöhemminkin, muun muassa päätöslaulussa kahtena leivosen laulua kuvastavana valinnaisena kadenssina (cadenza ad libitum).

1. Pan och herdarna

O-ho, o-hej…
Och herdeklockor ringer:
aaa…
O-hi, o-hej…

1. Pan ja paimenet

U-huu, u-hei…
Ja paimenkellot soivat:
aaa…
U-hii, u-hei…

2. Humlor
Osvald Sirén

Bakom buskens blomgardin
surra broms och humla: aaa…
Dövade av söt jasmin,
domnande de mumla: aaa…
Surret blir en slummersång,
sänker oss i drömmar.
Blomsterdoft i rika fång
ifrån ängen strömmar.
Helgdags stillhet, helgdags frid,
solskens doft, som söver: aaa…
Nu ä’ mogen bärgningstid,
doft av hö och klöver.
Bakom buskens blomgardin,
surra broms och humla.

2. Kimalaiset

Pensaan kukkaisverhon takana
surisee paarma ja kimalainen: aaa…
Makean jasmiinin huumaamina
turruttavasti ne mumisevat: aaa…
Surina muuttuu unilauluksi,
joka vaivuttaa meidät unelmiin.
Kukkaistuoksua uhkeina tuprahduksina
virtaa niityltä päin.
Pyhäpäivän hiljaisuus, pyhäpäivän rauha,
auringonpaisteen tuoksu, joka unettaa: aaa…
Nyt on aika kypsä sadonkorjuulle,
heinän ja apilan tuoksulle.
Pensaan kukkaisverhon takana
surisee paarma ja kimalainen.

3. Pan soittaa
Einari Vuorela

Nyt ompi kesä jälleen,
nyt päivä paistaa, ei pilviä näy,
ja metsänneidot uneksii,
ja tuuli männyissä käy.

Niin raikkaan kasteen
kukkiin jo aamu toi.
Ei enää luonto nuku,
jo Panin soitto soi.

Ja kaiku vastaa;
Ja metsänneito kuuntelee: aaa…

Metsänneidot käyvät keskikesän tanssiin,
niin keveästi jalka lyö,
on jokainen askel ihmettä täynnä
niin kummasti tenhoaa yö.

Nyt ompi kesä jälleen,
nyt päivä paistaa, ei pilviä näy,
ja metsänneidot tanssii,
ja tuuli männyissä käy.

Ah, on pian päivä
kun yötä ei ollutkaan ois.
Nyt tanssi ja soitto jo taukos,
huilun äänikin häipyy pois.

3. Pan spelar

Nu ä’ de’ åter sommar,
och solen lyser och himlen ä’ blå,
och skogsnymfer drömma
och vinden i furorna gå.

Den svala daggen
glitter i morgonens ljus.
Och hela naturen vaknar
och lyssnar till skogsgudens lek.

Och ekot hör svara;
Och skogsnymfen lyssnar: aaa…

Skogsnymfer tråda midsommardansen
och ljust är kring stenar och snår,
Varje steg är av under fyllda
av hemliga solstråler förgyllda.

Nu ä’ de’ åter sommar,
och solen lyser och himlen ä’ blå,
och skogsnymfer dansar
och vinden i furorna gå.

Och lider mot morgon
och vinden i skogen ej rörs.
Och dansen och spelet är slut,
och flöjtens sista toner hörs.

4. Lärkan leker
Ernst V. Knape

Det kvittrar och sjunger och leker i sky,
över fält, över skog, över stad, över by,
över hela vaknande jorden.
De’ ä’ lärkan som slår,
Och sången som går: aaa…

Jag är solfylld och vill lysa
som kalvlekan i bäcken.
Jag är solglad och vill spela
långt vackrare än näcken.
Jag är solvild och vill springa
som getterna i bergen.
Och jag vill att du ska älska mig
så det ekar sol från bergen.

Ty det kvittrar och sjunger och leker i sky,
över fält, över skog, över stad, över by,
över hela den vaknande jorden.
Ty de’ ä’ vår i Norden; aaa…

4. Leivo leikkii

Ilma on täynnä viserrystä, laulua ja leikkiä
yli peltojen, metsien, kaupunkien, kylien –
yli koko heräävän maan.
Leivonen [kiuru] livertää: aaa…
ja laulu kuuluu: aaa…

Olen aurinkoa täynnä, tahdon säteillä
kuin rentukka purossa.
Olen aurinkoisen onnellinen, tahdon soittaa
kauniimmiin kuin itse Näkki.
Olen aurigosta villinä, tahdon juoksennella
kuin vuohet vuorilla.
Ja tahdon, että rakastat minua niin,
että auringon kaiku vastaa kallioseinämästä.

Sillä ilma on täynnä viserrystä, laulua ja leikkiä
yli peltojen, metsien, kaupunkien, kylien –
yli koko heräävän maan.
Sillä Pohjolassa on kevät; aaa…

suomennos (1, 2, 4): Tuuli Lindeberg
ruotsinnos (3): Toini Lönnqvist

Melodraama, eli musiikin säestyksellä esitettävä runonlausunta, oli suosittu genre 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa, ja monet aikakauden keskeiset säveltäjät, kuten Richard Strauss, Edward Elgar ja Edvard Grieg, sävelsivät melodraamoja.

Myös Jean Sibelius sävelsi peräti seitsemän teosta tähän genreen. Viisi niistä oli varhaisia sävellyksiä – muun muassa Svartsjukans nätter (Runeberg) ja Skogsrået (Rydberg) – kun taas Grevinnans konterfej (Lenngren/Topelius) syntyi 1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä ja Ett ensamt skidspår viimeisen hedelmällisen luomiskauden aikana.

Bertel Gripenberg (1878–1947) on yksi lukemattomista esimerkeistä siitä, kuinka taiteilija, jolla on vastenmielisiä ajatuksia ja poliittisia kantoja – äärioikeistolainen ultranationalisti ja aktiivinen Lapuanliikkeen jäsen – voi osoittaa täysin vastakkaisia piirteitä taiteessaan. Luonnonlyyrisesti ankkuroitu runo Ett ensamt skidspår (1911) käyttää koskettavalla tavalla hiihtolatuja metaforana ihmisen ajatusten katoavaisuudesta ja, laajemmin, ihmiselämän katoavaisuudesta.

Sibeliuksen musiikki, joka on alun perin sävelletty pianolle ja sovitettu jousille ja harpulle vuonna 1948, on puolestaan loistava esimerkki siitä, kuinka yksinkertaisin keinoin ja minimaalisessa muodossa on mahdollista luoda psykologisesti syvällinen muotokuva. Tunnelma on tiivis, lempeän eleginen ja herkkä, ja sisäisen katseen avulla voi nähdä ahdistuneen ihmismielen taustalla vaaleansinisen hämärän karun talvimaiseman yllä.

Bertel Gripenberg (1878–1947):

Ett ensamt skidspår som söker
sig bort i skogarnas djup,
ett ensamt skidspår som kröker
sig fram över åsar och stup,
över myrar där yrsnön flyger
och martall står gles och kort –
det är min tanke som smyger
allt längre och längre bort.

Ett fruset skidspår som svinger
i skogarnas ensamhet,
ett mänskoliv som förrinner
på vägar som ingen vet –
i fjärran förblevo svaren
på frågor som hjärtat bar –
ett slingrande spår på skaren
min irrande vandring var.

Ett ensamt skidspår som slutar
vid plötsligt svikande brant,
där vindsliten fura lutar
sig ut över klippans kant –
vad stjärnorna blinka kalla,
hur skymmande skogen står,
hur lätta flingorna falla
på översnöade spår!

Suomennos: Kyllikki Solanterä (1908–1965)

Latu yksinäisenä johti
taa metsäin kaukaisten,
se yksinäisenä hohti
kuin kanssaan kutsuen
yli suon, jota tuiskut riipii
ja vaarojen mahtavain;
noin omat mietteeni hiipii
yhä kauemmas sielustain.

Latu halki jänkien, soiden
taa metsien häviää
tiet ihmiskohtaloiden
mi niiden lie määränpää!
Ei saanut oo vastausta
mun henkeni maltiton:
vain kangastusta
mun polkun’ on.

Latu kuilun partaalle asti
vien korkean jyrkänteen,
min huipulta rohkeasti
puu katsovi syvyyteen.
Miten jäätävän hohdon heittää,
tähdet jo ylle maan,
miten pehmeinä hiutehet peittää
ladun kuolinvaipallaan.

Kotimaiset abstraktin kuvataiteen pioneerit olivat kaikki ruotsinkielisiä, ja ilman että tästä tehdään liian kauaskantoisia johtopäätöksiä, on kuitenkin mielenkiintoista huomata, että myös sodanjälkeinen musiikillinen modernismi lanseerattiin maassamme suomenruotsalaisella Erik Bergmanilla.

Bergman sävelsi vuonna 1952 maamme ensimmäisen dodekafonisen teoksen, pianokappaleen Espressivo, viisi vuotta myöhemmin ensimmäisen dodekafonisen orkesteriteoksen (Tre aspetti d’una serie dodecafonia) ja vuonna 1960 maamme ensimmäisen täysin sarjallisen orkesteriteoksen, Simbolo.

1960-luvulla Bergmanin sävelkieli kävi läpi ratkaisevan muodonmuutoksen, joka johti 1970-luvulla hänen kypsään tyyliinsä: suomalaisissa olosuhteissa ainutlaatuiseen sointivärien modernismiin, jossa aleatorinen aspekti (hallittu improvisatorinen elementti) sai merkittävän aseman. Bergman sävelsi nyt joitakin parhaista teoksistaan, kuten Colori ed improvvisazioni, Noa ja Bardo Thödol – jälkimmäisessä hänen kiinnostuksensa eksoottisiin instrumentteihin ja kulttuureihin tulee selvästi esiin – sekä ikonisia kuoroteoksia, kuten Lapponia ja Voices in the night.

Yksitoista minuuttia kestävä orkesteriteos Circulus syntyi mielenkiintoisessa murrosvaiheessa tiukemman modernismin ja edellä mainitun vapaamman ilmaisun välillä. Melodia on lähes kokonaan poissa, ja painopiste on ensisijaisesti soinnillisissa ja rytmisissä parametreissä. Lyömäsoittimia käytetään innovatiivisesti, ja Bergman saavuttaa huomattavia ilmaisullisia tehosteita suhteellisen vähäisillä eleillä.

”Ääni, jota leimaa esteettinen avoimuus, erinomainen maku, poikkeuksellinen käsityötaito ja harvinainen rationaalisten ja emotionaalisten elementtien synteesi.” Näin tiivistin muutama vuosi sitten näkemykseni Matthew Whittallin sävelkielestä, eikä ole mitään syytä muuttaa tätä kantaa.

Whittall, Kanadan lahja suomalaiselle musiikkielämälle, on toiminut maassamme jo lähes neljännesvuosisadan ajan ja rikastuttanut musiikkikulttuuriamme sekä kotimaisessa kontekstissa että laajemmassa perspektiivissä ainutlaatuisella, helposti lähestyttävällä mutta ei koskaan banaalisella säveltäjän äänellä.

Whittall on monipuolisesti koulutettu säveltäjä, joka hakee mielellään inspiraatiota muista taiteenlajeista, mutta myös luonnosta. Hän navigoi menestyksekkäästi eri ismien välillä ja ammentaa mielellään useista esteettisistä, ideologisista ja sävellysteknisistä lähteistä. Näin on myös sävelrunossa Solen, jonka hän kuvaa kaksitoistasävelatonaaliseksi teokseksi, jossa on pohjoisamerikkalaisia minimalistisia vivahteita.

Solen on saanut inspiraationsa lentomatkalta mantereiden välillä, jossa on kaksi aurinkoa eri ilmansuunnissa, ja vaikka konkreettisempia kuvailevia musiikillisia eleitä ei olekaan, kuulija voi tietysti kuvitella matkan aikana vaihtelevat näkymät ja tunteet. Whittallin musiikin silmiinpistävin ominaisuus on kuitenkin sen loistava orkestrointi – olen verrannut sitä ”Ravelin ja Richard Straussin kohtaamiseen” – jota Solenissa käytetään yhtä näyttävästi kuin tarkoituksenmukaisesti. Ja aurinko, se ilmestyy tietysti kimaltelevan C-duurin taustalla.

Cecilia Damström on synnynnäinen ohjelmamusiikin säveltäjä, ja hänen teosluettelossaan, joka lähestyy vauhdilla sataa – mikä on varsin harvinaista 37-vuotiaalle – ovat harvassa ne teokset, jotka eivät ammenna ulkomusiikillisesta materiaalista inspiraatiota.

Jos ohjelmamusiikin pioneerit kuten Liszt ja Richard Strauss ammensivat ensisijaisesti kirjallisista ja historiallisista lähteistä, Damströmin materiaaliin vaikuttavat suurimmaksi osaksi ajankohtaiset ongelmat. Toisin sanoen hän on yhteiskunnallinen ja kantaa ottava säveltäjä, joka ei kaihda vaikeimpia ja raskaimpiakaan aiheita, mikä ei tietenkään tarkoita, että musiikki olisi vaikeaa tai raskasta.

Tämän todistaa orkesteriteos Tundo! (latinaa, ”koputtaa”), joka on omistettu maailman pakolaisille ja joka alun rytmisyydellään osuu odottamatta kuulijan tietoisuuteen kuin ammus. Aggressiivisesti jyskyttävät osat vuorottelevat herkempien, haavoittuvasti värisevien osien kanssa, jotka ovat hetkellisesti huomattavan kauniita, ja jokainen voi halutessaan luoda kappaleen aikana oman kuvansa tapahtumista ja niiden viestistä.

Damströmille ihmisten välinen viestintä on aina tärkeintä: ”En ole poliitikko, en ole rikas enkä vaikutusvaltainen, mutta musiikillani yritän ainakin tehdä osani, jotta maailmasta tulisi hieman parempi paikka elää. Koskettamalla ihmisten sydämiä ja kertomalla tarinoita niiden puolesta, joilla ei ole ääntä yhteiskunnassa – pakolaisille.”