TFO: Tansseja Galántasta
Kristian Sallinen, kapellimestari
Tami Pohjola, viulu
Turun filharmoninen orkesteri
Zoltán Kodály: Tansseja Galántasta (kesto 15′)
Stephen James Webb: Viulukonsertto ”I Heard It Was Collapsing” (tilausteos, kantaesitys) (kesto 22′)
Väliaika, kesto 20′
Jean Sibelius: Sinfonia nro 1 e-molli op. 39 (kesto 40′)
Tansseja Galántasta on rytminen ja energinen orkesterisarja, joka tuo esille Slovakiassa sijaitsevan Galántan alueen rikkaan kansamusiikkiperinteen. Kodályn teos muodostaa täydellisen vastaparin konsertin päättävälle karulle ja askeettiselle suomalaiselle kansallisromantiikalle, Sibeliuksen sortovuosien aikaiselle sinfoniselle äänelle. Viulukonsertto taas soi nykyhetkessä. Webb tutkii teoksissaan surrealistisia abstraktioita ja luo maailmoja, jotka jättävät yleisön vääristyneeseen, vaikkakin hämärästi tuttuun äänimaisemaan. Kapellimestari Kristian Sallinen ja viulisti Tami Pohjola lukeutuvat menestyneimpiin nuoriin suomalaisiin lahjakkuuksiin.
Esitysajat
Turun konserttitalo
20100 Turku
Suomi
Noin 2 tuntia 15 minuuttia, sisältäen väliajan.
Hinnat
Kategoriat
Liput ja väliaikatarjoilu
Taiteilijat
Kapellimestari Kristian Sallinen on poikkeuksellinen nuori lahjakkuus. Hän konsertoi laajasti Pohjoismaissa ja on saavuttamassa kansainvälistä huomiota. Kaudella 2025/26 Sallinen debytoi Tukholman kuninkaallisen filharmonisen orkesterin, Stavangerin ja Malmön sinfoniaorkesterien, Oulu Sinfonian sekä Suomen kansallisoopperan kanssa.
Sallisen ohjelmisto on laaja, ja hän on myös kiinnostunut nykymusiikista. Viime aikoina hän on johtanut Jessie Montgomeryn musiikkia Trondheimin kamarimusiikkifestivaalilla ja Jouni Hirvelän teoksen Helsinki Variations kantaesityksen Helsingin kaupunginorkesterin kanssa. Nyt on vuorossa Stephen James Webbin viulukonserton maailman kantaesitys.
Sallinen on työskennellyt muun muassa solistien Maxim Vengerov, Lawrence Power, Inmo Yang, Senja Rummukainen, Ava Bahari ja Anu Komsi kanssa. Tammikuussa 2024 Sallinen esiintyi Radion sinfoniaorkesterin kanssa tv-ohjelmassa Elämäni biisi.
Sallinen valmistui Sibelius-Akatemiasta orkesterinjohtamisen opinnoista (Sakari Oramon johdolla) keväällä 2025. Hän on Jorma Panulan entinen oppilas ja saanut ohjausta muun muassa Paavo Järveltä, Esa-Pekka Saloselta, Hannu Linnulta, Jukka-Pekka Sarasteelta ja Susanna Mälkiltä. Sallisen musiikkiopinnot alkoivat viisivuotiaana viulunsoitolla, josta hän siirtyi alttoviuluun.
Tami Pohjola kuuluu sukupolvensa johtaviin suomalaisiin viulisteihin. Hän on kotonaan niin klassisen ohjelmiston kulmakivien (Mozart, Sibelius) kuin haastavien uunituoreiden viulukonserttojen parissa (mm. Saariaho, Salonen, Adès), esiintyen aktiivisesti niin Suomessa kuin ulkomaillakin.
Pohjola on esiintynyt solistina lähes kaikkien suomalaisorkestereiden kanssa, sekä kansainvälisten nimien edessä kuten BBC Scottish Symphony Orchestra, Latvian kansallinen sinfoniaorkesteri, Nagoyan filharmoninen orkesteri ja Manchesterin The Hallé -orkesteri.
Pohjola on myös aktiivinen kamarimuusikko ja esiintynyt useilla merkittävillä kamarimusiikkifestivaaleilla. Hän oli yksi Helsingin Kamarikesä-festivaalin taiteellisista johtajista vuosina 2017–2021. Pohjola on voittanut muun muassa kansainvälisen Dinu Lipatti -viulukilpailun vuonna 2019 ja Kuopion viulukilpailun vuonna 2015. Hän voitti myös kansainvälisen Young Musician -kilpailun Virossa vuonna 2009.
Pohjola kasvoi muusikkoperheessä, aloitti viulunsoiton kolmevuotiaana ja opiskeli Espoon musiikkiopistossa sekä Sibelius-Akatemiassa. Myöhemmin Pohjola opiskeli Münchenin musiikki- ja teatterikorkeakoulussa ja Sveitsin Sionissa, Haute École de Musique Valaisissa.
Tami Pohjola soittaa Suomen Kulttuurirahastolta lainassa olevaa Guadagnini-viulua (1754).
Teokset
”Jos minun pitäisi nimetä yksi säveltäjä, jonka teoksissa unkarilainen henki saisi täydellisimmän ilmentymänsä, minä vastaisin Kodály. Hänen musiikkinsa todistaa hänen uskoaan unkarilaisuutta kohtaan.”
Näin totesi Béla Bartók läheisestä ystävästään ja työtoveristaan Zoltán Kodálystä. Yhdessä he kaksi olivat 1900-luvun alkupuolen merkittävimmät unkarilaiset säveltäjät, ja kummallekin maan rikas kansanmusiikkiperinne muodosti keskeisen innoituksen lähteen. Sen tunnetuin ilmentymä Kodályn tuotannossa on orkesteriteos Tansseja Galántasta (1933), jonka Budapestin filharmoninen yhdistys tilasi häneltä orkesterin 80-vuotispäivien kunniaksi.
Teosta säveltäessään Kodály palasi muistoissaan lapsuuteensa ja muutamiin Galántan kaupungissa viettämiinsä vuosiin. Hän ei kuitenkaan toiminut pelkän muistin varassa vaan käytti yhtenä teoksen lähtökohtana 1800-luvun alkuvuosina julkaistuja kokoelmia, joissa oli myös Galántan mustalaisyhtyeiltä saatuja aiheita. Tanssit perustuvat suosittuun verbunkos-tyyliin, jota käytettiin sotilaiden värväysmusiikkina.
Tansseja Galántasta on yksiosainen mutta monipolvinen kokonaisuus, jota jäsentää verbunkos-tyylin hitaan ”lassú”-jakson ja nopean ”friss”-jakson vuorottelu. Teos alkaa hitaalla johdannolla, jossa klarinetti nousee esiin kadenssimaisella soolollaan, ja se esittelee myös teoksessa rondomaisesti toistuvan teeman (”lassú”). Teos kasvaa eloisien ja jatkuvasti yhä säihkyvämmiksi ja vauhdikkaammiksi käyvien tanssijaksojen (”friss”) ketjuksi.
Teosesittely: Kimmo Korhonen
”Suomeen paenneena pienituloisena amerikkalaisena ja ulkomailla asuvana queer-eurooppalaisena lähestyn taidettani humanistisesta näkökulmasta – korostaen yhteiskunnallista epäoikeudenmukaisuutta ja sosiaalista vieraantumista. Yhdistän klassisia ja kokeellisia muotoja tutkiakseni kollektiivisen eskapismin, identiteetin ja absurdiuden teemoja.”
Näin on kuvaillut lähtökohtiaan Stephen James Webb. Hän muutti Suomeen vuonna 2017 suorittamaan maisterin tutkintonsa ja asumaan maassa, jossa elämä on hänen arvojensa mukaista ja ura taiteen parissa on mahdollista. Hänen musiikissaan voi olla surrealistisia tunnelmia, tutut asiat voivat näyttäytyä oudossa valossa, ylevä sekoittua arkipäiväiseen ja aineksia eri aikakausien musiikeista voi elää rinnakkain. Hän on mukana Suomen Kansallisoopperan uusien kokeilevien pienoisoopperoiden Sokeritehdas-hankkeessa.
Nyt kantaesitettävää viulukonserttoaan Webb luonnehtii seuraavasti:
”On naiivia kuvitella romahdusta vain synkkänä tai näyttävänä tapahtumana. Usein romahdus on hiljaisen kaunopuheinen ja synkkä, ja se ilmenee nostalgian hetkinä, jotka voivat pettää kritiikittömän silmän. Tämä konsertto pyrkii antamaan äänen sivustakatsojan kokemukselle, kun romahdus tapahtuu liian hitaasti, jotta sen voisi ilmaista, liian inhimillisesti, jotta sitä voisi syyttää – täynnä lyhyttä onnea, juuri sopivasti peittämään sen tunnistamisen. Viulisti esiintyy tarkkailijana: se katselee, vastaa, muistelee ja lopulta osallistuu ympärillään tapahtuvaan romahdukseen.”
Teosesittely: Kimmo Korhonen
Andante, ma non troppo – Allegro energico
Andante (ma non troppo lento)
Scherzo: Allegro
Finale (Quasi una fantasia): Andante – Allegro molto
Sibelius astui sinfonian maailmaan 33-vuotiaana, jo valmiina taiteilijana. Kun ensimmäinen sinfonia valmistui vuonna 1899, hänellä oli takanaan sinfonisiin runoihin painottunut nuoruudentuotanto, tärkeimmistä teoksista Kullervo (1892), Sadun ensiversio (1892) ja Lemminkäissarja (1893–96). Paljon niiden tummasävyisestä ja uhmakkaasta myöhäisromanttisuudesta on jäljellä esikoissinfoniassa, ja vaikka teos tavallaan katsoo tulevaisuuteen avaamalla Sibeliuksen sinfonioiden sarjan, sen voi kokea myös nuoruudenkauden hyvästijätöksi.
Sibeliuksen ensimmäisen sinfonian aikoihin sinfoniasäveltämisessä elettiin epävarmuuden aikaa. Romantiikan kauden suurista sinfonikoista Brahms, Bruckner ja Tšaikovski olivat jo kuolleet ja Dvořák saanut sinfonikonuransa päätökseen. Sibeliuksen ikätovereista Richard Strauss oli kääntynyt nuoruusvuosiensa jälkeen sinfonisiin runoihin, Mahler oli sinfonikkona vielä ristiriitaiseksi koettu hahmo ja Nielsen säveltänyt vasta esikoissinfoniansa.
Sävellystyön alkuvaiheissa Sibeliuskaan ei ollut varma omasta sinfonikonlaadustaan. Hänen mielessään kummitteli ajatus suurimuotoisesta ohjelmasinfoniasta, jonka yhtenä virikkeenä on saattanut olla hänen Berliinissä keväällä 1898 kuulemansa Berliozin Fantastinen sinfonia. Kun teos valmistui, olivat kaikki ohjelmalliset viitteet kuitenkin karisseet pois.
Sibeliuksen ensimmäinen sinfonia on tyypillinen myöhäisromantiikan ajan lapsi, uhkeiden orkesterivärien, intensiivisten melodioiden ja kuohuvien huipennusten musiikkia. Tummassa uhmassaan se jatkaa Kullervon, Sadun ja Lemminkäissarjan maailmaa. Samalla siinä voi aistia henkistä sukulaisuutta yhtäältä Tšaikovskiin ja Borodiniin, toisaalta hetkittäin myös Bruckneriin, mutta kokonaisuus on silti aidosti sibeliaaninen.
Sibeliuksen omaperäinen muotoajattelu on teoksessa jo oraallaan. Ensiosa alkaa epäsovinnaisesti klarinetin surumielisesti mietiskelevällä soololla. Varsinainen nopea pääjakso puhkeaa esiin energisenä ja tarmokkaana ja liukuu pääteemasta huilujen välikkeen kautta pitkän urkupisteen päällä paisuvaksi sivuteemaksi. Pyörteisesti vellovan kehittelyn jälkeen kertaus alkaa suoraan pääteeman keskeltä, ei sen alusta.
Vaikka toisena oleva hidas osa alkaa lämpimän laulavasti, se ei jää pelkäksi tasapainottavaksi suvannoksi vaan kasvaa paikoin yllättäväänkin dramaattisuuteen. Yksi lyyrissävyinen taite tuo mieleen Wagnerin Siegfried-oopperan Metsänhumina-kohtauksen. Scherzossa voi puolestaan aistia Brucknerin vaikutusta. Tasapainottavana aineksena on puhaltimien hallitsema trio-taite, jossa on sekä lyyrisyyttä että laulavaa romanttisuutta.
Finaali alkaa traagissävyisellä forte-versiolla ensiosan alun klarinettiteemasta. Pääteeman paikalla on joukko kehittelyyn hyvin soveltuvia lyhyitä aihelmia, ja sivuteemana on tšaikovskimaista paatosta hehkuva laulava aihe. Myrskyisien vaiheiden jälkeen osa päättyy alistuneesti kahteen jousten pizzicato-sointuun, jollaisiin myös ensiosa oli päättynyt.
Teosesittely: Kimmo Korhonen